Tarinamaantain 54. aihe on tällä kertaa: Suklaa

Suomalaiset syövät seitsemän kiloa suklaata vuodessa, ja varsinainen sesonki lähestyy. Tämän kaksiviikkoisen aiheen on kehittänyt Kaisa. 

Kuva-aihe on:




Suklaasta tuli mieleeni oppikoulun kolmas luokka, jolloin pojat keksivät kaikenlaista pientä jäynää tyttöjä kiusoitellakseen. Luokallani on tummahiuksininen poika, joka oli omalla tavallaan suloinen, mutta hänellä oli tapana aina silloin tällöiin kiusoitella minua. Tiedä sitten mitä sen takana oli...Oliko jotain ihastumisen kaltaista vai vaan poikien leikkiä?
Vanhan koulumme pihapiiri oli ns. porttikongi, jossa koulun oppilaat viettivät neljän talon välissä olevassa pienessä pihapiirissä välituntiaan. Välitunnin päättyessä menimme kakki luokittain jonoihin ja välitunnin valvojana oleva opettaja ohjasi oppilaat jonojärjestyksessä koulurakennukseen.
Siinä vuoroamme odotellessa, tämö kyseinen poika eliTimo seisoi takanani ja kutsui minua nimeltäni. Kun käänsin päätäni ääntä kohti, niin sain tahmaisen, suklaakuorrutteisen banaanipusun keskelle naamaani. Vieläkin...noin neljänkymmenen vuoden päästä muistan, että sain Timolta "suklaapusun" keskelle naamaa....ja tietenkään ei ollut taskussa nenäliinaa, jolla olisin voinut naamastani suklaisen banaanimössön pyyhkiä pois. Olisinpa sen silloin keksinyt....olisi saanut nuolaista sen suklaisen töhnän siitä kasvoiltani.
Joskus muistelen näitä hassuja kouluaikoja ja mietin mitä tuollekin pojalle mahtaa kuulua. Soitin hänelle joskus kymmenen vuotta sitten, järjestäessäni luokkatapaamista. Ihmettelin, että puhelimeen vastasi hyvin korrekti...asiallinen mies, joka ei turhia puhellut. Eipä olisi uskonut, että oli sama henkilö kyseessä kuin neljäkymmentä vuotta sitten.
Taitaa tuo suklaa jostastain kumman syystä kohdistua monesti aina ihastuksiin tai ensirakkauksiin.

Tainamaantantain 53. aihe:
Hetken levähdys arkikiireisiin... Tämän kaksiviikkoisen aiheen on kehittänyt Uukka. 

Kuva-aihe on


ja sana-aihe on

TAUKOPAIKKA.


Siitä on jo aikaa noin 15 vuotta...Olin menossa sairaalaan kontrollikäynnille, hyvin voipuneen oloisena. Olivat unohtaneet kertoa pissanäytteen tuomisesta ja se tiesi minulle neljän tunnin pakollista taukopaikan hakemista lähitienoilta. Sen jälkeen oli tuotava tuotos laboratorioon.

Tunsin olevani lopen uupunut, sillä maksa ei toiminut kunnolla ja lähellä oli uusintasiirto. Kaipasin omaa vuodettani, ehkä enemmän kuin mitään muuta. Sairaalassa ei ollut liiemmin muuta tilaa taukoiluun, kuin täysi ja ahdas kahvila, joten yritin hinata kehoni ulos, jotta saisin hieman raitista ilmaa ja puhtia itseeni. Suuntasin matkani kohti lähettyvillä olevaa puistoa. Hetken verran siellä istuessani, lähistöllä aamupaukkuja naukkaava seurue bongasi minut ja hieman laitamyötäisessä olevat kaverit tulivat tarjoamaan minullekin paukkuja. Tyrmistyneenä nousin ylös penkiltä ja lähdin etsimään uutta taukopaikkaa. Suuntasin matkani Topeliuksen puistoon, joka oli pieni ja kaunis puistikko. Ajattelin, että nyt onnisti. Hetken päästä puiston poikki suunnisti joku huumehörhö ja huomasi tietenkin minut, keltaisen ihoni kanssa ja laihana kuin luuranko. Farkkuasuinen muukalainen rääkyi kurkku suorana: " Tiedätkös minne sinä tuon aidsisi kanssa joudut....sanon, että sulle käy tosi p....isesti."
Olin hyvin pettynyt ja lähdin laahustaen kohti sairaalan kahviota, jossa kuitenkin saisin istua rauhassa, eikä kukaan tulisi minulle tarjoamaan viinaa tai ilkkumaan. Totesin vain, ettei puiston penkillä saa näköjään istua muut kuin humalaiset ja yleiset naiset.


Tyhjä taukopaikka...puiston penkki

Tarinamaantain 52. sana-aihe on "Piilosilla". Mökkiviikonlopulla sattui aiheeseen liittyvä tapahtumasarja, joten kerron sen tässä vaiheessa sitten teillekin.

Syyssiivousta mökkimaisemissa ja piiloon pötkinyt yllätysvieras:

Lauantaina oli kyllä aika ikävän oloinen ilma. Välillä satoi räntääkin ja ilma oli aika kolea. Illan suussa olin tekemässä ruokaa  mökin sisällä ja mies ja siskonsa olivat ulkosalla. Sisko rapsutteli pihamaata, syksyn viimeisistä lehdistä. Jossain vaiheessa mies tuli sisälle kertomaan, että pihalle oli ilmestynyt hirvikoira, joka hyvin tuttavallisesti asettui taloksi. Siinä koira pyöri pihapiirissä, teki tuttavuutta kanssamme ja vuoroin asettui kulloinkin äänessä olevan henkilön jalkojen juureen. Juttelin koiralle, että kukas oikein olet ja mistäs olet tänne tullut. Siinä se katseli pää kallellaan meitä ja ihmetteli. Kaulassa oli oranssi panta ja pannassa vastaanottolaite. Ajattelimme, että koira on lähtenyt livokkaan isännältään ja isäntä varmaan näkee navikointilaitteestaan koiran sijainnin. Ainakin tunnin vipelsi koira pihamaallamme  ja lannoitti kukkapuskiamme. Soitin miehen kasvattikotiin  ja kyselin, jos siellä tiedetään ketä olisi mahdollisesti koiran omistaja. Isäntä lupasi tulla paikan päälle katsomaan tilannetta. Taitaa aika monella hirvimiehellä olla samankaltainen hirvikoira, joten jäi hieman arveluiden varaan mistä koira olisi kotoisin. Numerotiedustelun mukaan saatiin naapurista tietoa mahdollisista koiran omistajista, mutta koiralle ei löytynyt kotia. Vihdoin naapurin isäntä keksi, jos koira olisi tullut naapurikylästä asti. Hieman sitä ennen oli lähinaapuriin ajanut farmariauto, jonka perään koira yritti pinkaista, mutta jäi kuin nalli kalliolle eli katsoi kulman taakse katoavaa autoa. Houkuttelin koiran pois tieltä, ettei jäisi autojen alle. Hyvin kiltisti se totteli kutsua ja asettui jalkojeni juureen. Rapsuttelin sitä ja juttelin sille. Hetken päästä naapurista näkyi tulevan se sama farmariauto ja kaarsi porttimme eteen. Mies oli saanut puhelintiedustelusta hänen numeronsa ja siten koiran etsijä osasi tulla meille. Hänen navikaattorinsa kartta oli loppunut juuri kunnan rajalle ja näin ollen hän oletti koiran olevan jossain lähimain, mutta ei saanut enää tarkkaa pistettä. Onneksi koira pääsi tuttujen ihmisten luokse ja omaan kotiin. Naapurin isäntä sitoi koiran auton hinausköydellä kiinni, ettei se lähde karkuun ennen omistajien tuloa. Kiltisti koira meni kyytiin. Omistajapariskunta oli ollut sienimetsällä ja koira oli näköjään saanut vainun hirvestä ja lähtenyt omille teilleen. Lisäksi omistajat olivat vaihtaneet auton paikkaa ja koira ei näköjään löytänyt autoa, joten lähti omille teilleen, eikä enää löytänyt takaisin. Ihmettelimmekin miten pitkän matkaa koira oli tullut. Se oli seikkaillut ainakin runsaat kaksikymmentä kilometriä ja ties kuinka pitkälle olisi vielä mennyt, ellei olisi kuullut pihamaaltamme puheen sorinaa. Nauratti vain, että sehän oli kuin kotonaan ja hyvä piilon valitsi, ettei isäntäväkilään löytänyt navikointilaitteellaan sitä ihan helposti.

Harmitti hieman, kun en ottanut kuvaa siitä koirasta, sillä se oli heti meidän kaveri.

Tarinamaantainin 51. aihe on KAAVA.

Pitkästä, pitkästä aikaa päätin osallistua tähän tarinamaantaihin.



KAAVA

Kauan sitten, kun olin vielä työelämässä, oli joillain työtovereillani tapana teetättää minulla pieniä palveluksia. Lähinnä oli kyse korjausompeluksista ja muista käsitöistä, joihin heillä itsellään ei ollut taitoja tai mahdollisuuksia. Kerran eräs työtoverini ehdotti minulle, että tekisin  hänen silloiselleen miesystävälle kalotin, koska hän oli juutalainen ja tarvitsisi kalottia eli sellaista päähinettä, synagogassa käydessään. Minulla ei tietenkään ollut minkään laista käsitystä siitä minkälaisen tuon kalotin pitäisi olla. Työtoverini selosti "asiantuntevasti", että eihän minun tarvitse muuta kuin piirtää esim. lautasta apuna käyttäen pyöreä ympyrä, jonka leikkaisin neljään osaan. Sitten vaan ompelisin saumat kiinni ja kääntäisin päähineen alalaidan siististi sisään päin. Itse asiassa olin kyllä aika kummastuneen näköinen ja ihmettelin, että eihän siitä tule kuin samanlainen pyöreä läpyskä, kuin mitä se kangas olisi ollut ennen sitä lohkomista. Työtoverini myötäili, ettei sen kummoisempi siitä pitäisi tullakaan.

Tietenkin asiakas on aina oikeassa ja tehdään niin kuin pyydetään, vaikka minusta se tuntui kyllä perin hölmöläisen hommalta tuo idea. Seuraavana päivänä sitten vein ns. kalotin töihin ja työkaverini kiitteli ja oli mielissään, mutta minä edelleen yhtä ihmeissäni siitä mallista. Ihmettelin itsekseni, että miksi se piti leikata neljään osaan ja sitten ommella samaan malliin jälleen kiinni. En ole koskaan käynyt juutalaisten kirkossa, ja mietin kyllä päähineitä, joita olin televisiossa ja lehdissä nähnyt, että minusta ne kyllä näyttivät kaarevilta eivätkä "lautasilta".

Yön yli nukuttuamme ja jälleen töihin palattuamme, työtoverini kiiruhti luokseni. Siinä hän anteeksi pyytäen selittämään, että olinkin ollut oikeassa, että kalotti kuuluikin leikata neljästä kaarevasta palasesta, jotta siitä tulee sellainen joka pysyy päässä. Eihän siinä muu auttanut kuin laittaa homma uusiksi. Onneksi vielä minulla sattui olemaan mustaa samettia varastossani, joten oikeamman näköinen kalotti saatiin tehtyä. Monesti olen kyllä nauranut näille ompeluksilleni, joita tämä työtoverini minulle teetätti, sillä tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin oli ihmettelemistä annettujen ohjeiden kanssa.


Onko järkee vai ei....siis tässä päähineen kaavassa?

Tarinamaanantain 13. aiheena on jälki.

Tulossa oli iso leikkaus. Ennestään oli jo vatsapeitteiden läpi tehty pitkä viilto, joka ulottui rintarangasta aina navan alapuolelle asti. Sappi oli reistaillut ja siksi oli sappikivet poistettu...muistona pitkä jälki, joka oli jo arpeutunut sekä pussillinen pippurin kokoisia tummia sappikiviä.Todellinen vika olikin sappitiehyeissä oleva saiarus. Tulossa uusi isompi toimenpide.  Tämä uusi operaatio tuntui kuitenkin paljon pelottavammalta. Suurin elin mitä ihmisellä on, poistettaisiin ja tilalle vaihdettaisiin toiselta ihmiseltä lahjaksi saatu elin. Vaikeinpia leikkauksia mitä ihmiselle voidaan tehdä. Jälkikin on sen mukainen. Jälki muistuttaa mersun logoa, joka on on nurin päin eli pitkä keskiviiva sekä kaksi viivaa kumpaankin suuntaan aina kylkikaareen asti. Elämä jättää jälkiä. Jälkiä jää myös tippaneuloista sekä katetreista, joita on ollut kuukausi tolkulla jättäen jälkeensä ammottavia kuoppia ihoon. Kaulassa on cv-katetrin jättämiä jälkiä jne. Kolme isoa elinsiirtoleikkasuta ja arpia vierivieressä. Painoa tullut lisää leikkausten jälkeen, joten se jätti jälkensä, kun arpikerros ei veny. Toiset laittavat silikonia tai ryhyvät kauneusleikkaukseen. Minusta turhamaista, jos elimistö ei sitä todellisuudessa sairauden takia vaadi. Jälkiä jää siis eletystä elämästä. Ne ovat elämän jälkiä. 

Tarinamaanatain 11. aihe. Tämä tuli hieman jälkjunassa, kun ei oikein ajatus kulkenut, mutta sitten muistui tämä rippijuhla mieleeni:

Elettiin vuotta 1994 ja kuopukseni oli rippikoululeirillä Lapissa. Elokuisena sunnuntaina koitti konfirmaatiojuhla ja äiti oli sairaalaassa yrittämässä toipua toisesta maksansiirtoleikkauksesta. Leikkauksesta oli kulunut yli kaksi kuukautta ja elämä ei näyttänyt korjaantuvan uomiinsa vaan maksan valtimot olivat tukkeutuneet leikkausen aikana ja edessä oli siirrännäisen meneminen kuolioon. Äiti oli sairaalassa tiputuksessa, jotta saataisiin maksan toiminta normalisoitumaan ja uutta siirtoa siirrettyä hieman myöhempään, jotta äidin kunto olisi hieman parempi ennen uutta leikkausta.

Juhlat piti järjestää ja kuopukselle piti saada rippijuhlaan tummat housut ja juhlava paita. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä iltalomille etsimään kauppakeskuksen myymälästä sopivia juhlavaatteita. Löytyihän sitä lopulta vaatteet, mutta äidinkin teki hetki mieli seisahtaa ja katsella kirja-alennusmyynnin antia ennen kuin oli lähdettävä takaisin sairaalaan. Äidille oli annettu tietty aika, jolloin iltaloma loppuua ja on tiputuksen aika. Tosin seuralaiset hoputtivat kauppakeskuksessa äitiä tulemaan nopeammin, jotta joutaisivat kotiin ja omiin touhuihinsa. Silloin äidistä tuntui, että hän on saanut iltalomaa ja lusimassa ja pitää tulla määrättyyn aikaan takaisin.
Lomaa herui sitten taas juhlapäiväksi. Tosin oli tehtävä sairaalasta käsin paljon järjestelyitä. Onneksi ihana naapurin Arja oli luvannut tuoda kupit ja asetit työpaikaltaan lainaksi ja oli luvannut toimia päivän emäntänä. Sukulaiset olivat myös lupautuneet leipomaan kakut ja muut leivonnaiset ja laittamaan kodin juhlakuntoon.
Äitee saapui sitten aamuvarhaisella sairaalasta kotiin, josta suunnattiiin kirkkoon. Äidillä oli tippaneula korkattuna käsivarressa ja illalla oli palattava tiettyyn aikaan saamaan päivittäinen antibiottitujaus suoneen. Päivä meni kuitenkin rattoisasti. Äiti sai iloita lapsensa rippijuhlista ja nautti vieraista ja isosten vierailusta papin kanssa kotosalla. Naapurin Arja otti vieraat kätellen vastaan ja toivotti heidät tervetulleiksi. Äiti oli ikään kuin vieras muiden joukossa, tekemättä mitään emännän töitä. Juhlat päättyivät ajallaan ja äiti kyydittiin takaisin sairaalaan ja näin jatkui taas laitoselämä siihen asti, kunnes marraskuusa pääsi kotiin käyden joka päivä sairaalassa parin kuuakuden ajan ottamassa tuon tujauksen lääkettä. Muistui tuossa mieleen myös esikoisen rippijuhla, jolloin äiti oli kuoleman sairas ja kuin varjo omassa ruumiissaan. Mitäköhän lapsille jäi muistoksi ja mieleen näistä juhlistaan?

Tarinamaanantain 8. aihe: tähti

Ajattelin tehdä vielä toisen tarinan:

PELKÄÄTKÖ TÄHTIÄ

Monien sairastamisvuosien aikana on tullut laboratoriotulosteet varsin tutuiksi. Sairaalassa muinoin verrattiin vierustovereiden kanssa tulosteita keskenämme. Kenellä oli vähiten tähtiä? Tähtiä oli niiden viitearvojen kohdalla, joissa arvot olivat joko viitearvojen alle tai yli. Toiset kauhuissaan pelkästyivät, jos viitearvot olivat pikkuisenkin yli sallitun lukeman. Joskus vähän hymähtikin, että ei kannata pelätä tähtiä, sillä pienellä laskulla tai nousulla ei ole niinkään usein merkitystä.
Jatkuvasti on vieläkin jotkut arvot ylä- tai alakanttiinsa, mutta ei silti ole mitään vakavaa häikkää mumuaisissa. Munuaisarvot ovat hieman koholla ja samoin syöpämerkkiaineeet, mutta tähdet eivät mitään erityistä merkiste. Ei näy mitään muutoksia haimassa. Muistan kuinka taannoin ne syöpämerkkiaineet olivat 22 000, kun normaalisti ovat muutaman kymmenen luokkaa, eikä siltikään ollut syöpää. Nytkin on reumafaktorissa ollut tähtiä keväästä lähtien ainakin kolmessa mittauksessa ja reumalääkärin kirjoittamassa sairaskertomuksessa luki, että "mahdollinen mittausvirhe"...no, ei kai se aina voi olla mittausvirhe, mutta pitänee luottaa lääkäriin, että mulla ei ole mitään reumaperäistä, kuin nivelrikkoa vaan.
Onneksi enää ei paljon tähtiä papereissa näy.

Tarinamaanantain 8. kuva-aihe:


kuva-aihe

Näistä Kaisan pikkuleivistä tulee eräs tortunleivonta mieleeni, joten kerron tämän tarinani:


Elettiin 70-luvun loppupuolta. Olimme melko nuori pari ja kodinhoito ja leipominen oli paljolti oteteltava kantapään kautta. Niinpä joulun lähestyessä oli tarkoitus leipoa joulutorttuja. Aiemmin olin ihmetellty, että miten ihmeessä muut saavat tähden muotoiset joulutortut pysymään kulmista kiinni, kun itselläni ne aukeilevat uunissa. Päätin varmistaa torttujen onnistumisen ja laitoin jokaisen tortun kulmien kiinnityskohtaan tulitikut pystyyn. Näin eivät varmaankaan aukea uunissa. Katsoin uuniin jossain vaiheessa, että tortut eivät ole palaneet. Siellä olikin pystyssä lähes kaksikymmentä tuikkua. Olin meinaan unohtanut ottaa tulitikuista rikkipäät pois. Siinä sitten nopeasti avaamaan uunin luukkua ja puhaltamaan äkkiä palavia tulitikkuja sammuksiin. On siinä ollut huvia monena jouluna muistellessa, ensimmäisiä joulutortun paistohetkiä. Enää ei rikkipäisiä tulitikkuja uuniin ja ei kyllä tikkujakaan tule käytettyä. Kokemus opettaa.

Tarinamaanantain 7. aihe:

Ystäväni Helena (nimi muutettu) oli sairaalassa. Vaikean leikkauksen jälkeen oli vuosien saatossa ilmennyt ongelmia ja jouduttiin asettamaan sappitiehyeisiin sellaisia suntteja eli putkia, jotka pitivät sappitiehyet avoinna. Toimenpide oli suoritettu, Helena lepäili osastolla vuoteessaan. Aikojen päästä alkoi harmittaa nenässä pidettävät happiviikset ja hän toivoi niitä otettavan pois. Happiviiksien kauttahan kulki hengitettävää ilmaa pullosta, kun omat keuhkot eivät välttämättä olisi jaksaneet toimia niin hyvin.

Hoitaja kuitenkin selitteli kuinka tärkeää on pitää noita viiksiä vielä ja ei antanut lupaa poistaa niitä. Jonkun ajan päästä kun hoitaja poistui huoneesta, niin huonetoveri suuntasi katseensa avoinna olevaan ikkunaan. Arvatkaapas mitä....Happiviiksien letkun pää roikkui ikkunasta ulos. Mitenkä se oli sinne joutunut? Liekö viikset laittanut hoitaja samanaikaisesti avannut ikkunaa ja kädestään jättänyt letkun pään ikkunan ulkopuolelle. Todellakin raitista ilmaa. Sitä tuli suoraan siis ulkoa letkun kautta nenään. Kyllä tytöillä riitti naurussa pitelemistä. Tätä juttua olemme monesti nauraneet jälkikäteen.

Tarinamaanantai 6.aihe

VESI KORTILLAKO?

Elämä oli juuri näyttänyt pimeän puolensa ja pientä valonpilkahdusta näytti häämöttävän sairaalan pienessä huoneessa, jonne kärrättiin tehohoidosta. Elintoiminnot olivat kovalla koetuksella ja siksi munuaisten toimintaa mitattiin päivittäin erilaisilla mitatuksilla. Paljonko oli virtsaa erittynyt vuorokauden aikana? Lisäksi mitattiin vatsan ympärysmitta. Niiden mukaan sitten laskettiin paljonko voidaan antaa vettä tai muuta juotavaa seuraavien tuntien aikana. Väillä tuli tuomio, ettei saa muuta kuin kostuttaa jääpalalla huuliaan. Toisinaan sai juoda muutamassa tunnissa lasillisen vettä tai muuta nestettä. Joskus taas kävi niin, että piti juoda monta litraa nestettä muutaman tunnin aikana. Ikinä ei näyttänyt olevan hyvin. Silloin olisi ollut tosi jano, kun ei saanut suuhunsa pistää mitään nestettä. Sitten kun taas olisi pitänyt pistää, niin kaikki tökki vastaan. Makuaisti oli mennyt vahvojen lääkkeiden vuoksi ja vaikka olisi saanut toivoa mitä halusi juoda, niin silti mikään ei maistunut hyvältä. Piti ikäänkuin nenästä kiinni pitäen väkisten ahtaa mahaansa tarpeellinen määrä nestettä, joka oli sitten kirjattu tarkkaan ylös. Kerran hoitaja kysyi, että misäs haluaisin juotavaksi. Siihen minä omalla huumorillani vastasin: "Tuo vaikka tiskivettä...sama se...en minä kuitenkaan mitään maista". Tosin tiskivettä en saanut vaan mahdollisesti limsaa, mutta eihän se minun suussani sen kummemmalle maistunut.
Välillä potilaan oli vaikea ymmärtää, että juoda ei saanut. Siten tuli kinaa hoitajien kanssa ja olisi pitänyt saada lääkärin määräämään juotavaa. Se vaan oli uskottava, että tilanne oli niin. Munuaisten toimintaa mitattiin näin myös meiltä maksasairailtakin.
Mikä monesti harmitti, että piti aamusella nousta ylös sängystä kukonlaulun aikaan eli yöhoitajien tullessa kolistelemaan pissapyttyjä ja kehoittamaan pissille, jotta saisivat mitattua sen ulos tulleen nesteen. Välillä nauroinkin, että päästessäni kotilomalle saan olla rauhassa, eikä kukaan tule herättelemään pissapyttyjen kolisteluun. Nyt ei kyllä pelkkä vesi enää maistu juuri muuten kuin pakolla lääkkeitä otettaessa. Pitäisi muistaa juoda vähintään kaksi litraa päivässä nestettä.

Tarinamaanantai

Syyskuinen ilta ja muistoissa vielä edellisen vuoden Estoniaonnettomuus. Päiväkin täsmäsi kutakuinkin eli syyskuun loppupuolta käytiin. Ulkona oli pimeää ja pakastavaa.
Kuntoutumiskeskuksen väki oli mennyt suurin piirtein jo nukkumaan. Vain myöhäiset kukkujat olivat enää hereillä. Viimeisimmät illan istujat olivat juuri palanneet ravintolan suljettua huoneisiinsa. Jossain huoneen ulkopuolelta kuulin hälytyssireenin ääntä. Oliko autovarkaita liikkeellä? Vilkaisu ikkunaan ja ketään ei näkynyt. Vilkaisu huoneen ovesta käytävälle, oven ulkopuolella oleva palohälytin ulvoi mahtavalla äänellä. Missään ei näkynyt savua. Oli vain lähdettävä ottamaan selvää, että missä vika. Puolipukeissaan oli paha lähteä käytävälle, sillä se olisi näyttänyt hieman huvittavalta. Käytävältä johti portaat alas palo-ovelta, josta olisi päässyt respaan. Äkkipysähdys ja savua tulvi portaikosta vastaani. Suljin nopeasti palo-oven ja palasin takaisin huoneeseeni. Mitä otan mukaani:...Päätin jättää lääkkeet ja rahat ja vain kiireissäni nappasin huovan sekä kännykän mukaani, kengät jalkaan ja ulos. Mistä pääsen ulos? Käytävällä juoksi mies, joka kutsui kuntoutujia perässään tupakkahuoneelle. Tupakkahuoneesta oli ikkunan kautta kulku ulos. Ei ollut oikeaa parveketta, mutta oli kattotasanne, jonka kautta saattoi etsiä tikapuut joista päästä alas. Kaihisilla silmilläni en voinut laskeutua ikkunasta, näkemättä mitään. Tuntui kuin olisi syöksynyt pimeyteen ja tyhjyyteen. Mietin hetken Estoniaonnettomuuden uhreja ja miltä tuntui poistua uppoavasta laivasta pimeyteen. Onneksi mies, joka neuvoi meille poistumistien, lupasi auttaa. Kertoi milloin laskeudumme toiselle tasanteelle, jota itse en nähnyt. Äkkiä matkan katon toiselle puolen katkaisi tömäys. Olin kompastunut kattotasanteella olevaan esteeseen. Pian selvisi, että este oli piippu tai joku muu koroke. Päästessämme katon toiselle reunalle, huomasin valkeiden housujeni olevan veressä toisesta lahkeesta. Taisipa käydä pahemmin. Pyyheliinalla, jonka olin saanut eräältä kuntoutujalta,  painoin haavaani. Katolta emme löytäneet alastulotikkaita, joten jouduimme odottelemaan palomiehiä. Suurpalohälytys oli annettu Kuntoutumiskeskuksen tulipalosta ja muutaman minuutin päästä piha vilisi hälytysajoneuvoista. Baarin palo oli ensin saatava hillintään ja sitten pelastetaan yläilmoista katolla olijat. Ensimmäisenä poistuin korkealta seitsemän metrin korkeudesta palotikkaita alas. Tuntui pahalta, mutta palomies kannusti pitämään tikkaista lujaa kiinni ja niinpä painoin itseni tiukkaan tikkaisiin katsomatta alas ja sivuille. Niinpä pääsin turvallisesti pihalle, jossa oli ambulanssi odottamassa minua. Hetken päästä minut vietiin keskussairaalaan tikattavaksi. Aamuyön tunteina palasin takaisin kuntoutuskeskukseen ja sain takkahuoneella aamupalan. Alakerta oli lohduttoman näköinen ja itse olin hyvin eksyksissä. Muut aamupalalaiset olivat ruumiin voimissaan ja osa ei edes ollut tiennyt yön tapahtumista. Minä ja joku muu olimme vain loukkaantuneet tulipalossa. Hetken päästä pääsin tutun yöhoitajan turvaan. Lehdissä ja televisiossa oli kerrotto suurpalon mahdollisuudesta ja siitä, että vain kaksi henkilöä loukkaantui. Toinen sai haavan jalkaan ja toinen savumyrkytyksen. Ystäväni luulivat minun saaneen savumyrkytyksen, sillä minulle sattui aina kaikennäköistä. Tosin erehtyivät, sillä en saanut savumyrkytystä vain jalkaani haavan. Tämän jälkeen päätin, että selvitän ulosmenotien aina ennen hotelliin menoa ja jos mahdollista niin taskulamppu olisi hyvä olla mukana.