Pitkästä aikaa sain aikaiseksi kirjoitella tänne blogiini hieman elämänmenostani. Tänään kävin aamusella vesijumpassa eli on ohjelmanumerona kerran viikossa maanantaisin. Oli pakko vielä ottaa ilo irti, sillä vesijumpan jälkeen oli aika varattuna plastiikkakirurgille Töölön sairaalaan. Parisen vuotta sitten leikattiin huulestani okasolusyöpä ja sen vuoksi olen käynyt määräajoin kontrolleissa. Syyskuussa viimeksi ja silloin tarkistuksessa päätettiin laittaa plastiikkakirurgille aika, jolloin poistettaisiin kolme ihomuutosta kropaltani. Syömäni hyljinnänestolääkkeet kun aiheuttavat hieman haittavaikutuksia ja yksi niistä on kasvainten riski. Lähinnä ihomuutokset voivat aiheuttaa okasolu- tai tyvisolusyöpiä. Itse olen syönyt tuota solusalpaajaksi luokiteltua hyljinnäestolääkettä jo pian 20 vuotta. Näitä ihomuutoksia ilmaantuu aika ajoin ja nyt sitten päätettiin poistaa nuo tietyt muutokset, etteivät ole riskinä jatkossa. Leuan alla oleva ihorikko näytti lääkärin mielestä aurikokeratoosimaiselta eli se on okasolusyövän esiaste. Selässä minulla on ollut jo varmaan vuoden sellainen outo kovapintainen ihomuutos, joka välillä on rikki ja sitten taas on rupi tullut päälle, vaan ei ole päässyt parantumaan ollenkaan. Nilkassa oli outo nystyrä, joka välillä oli vereslihalla ja välillä muorostui rupi siihenkin. Nyt sekin on poistettu. Kankusta vielä yksi rikkonainen ihomuutos poistettiin ja nyt on sitten tikkejä siellä sun täällä. Koska nuo haavat paranevat aika hitaasti, niin tikit poistetaan vasta 2½ viikon päästä. Leuasta onneksi saan pois jo 20 pvä. Ei niistä muuten mitään haittaa ole, vaan kun olisi häät vajaan parin viikon päästä ja ei ole kiva teippinaamaisena ja jalkaisena mennä juhlimaan. Onneksi tuon leuan tikit siis saan otattaa pois jo sitä ennen.

Operaatio tehtiin HuSuKe-vuodeosastolla, jossa on kai etupäässä suu- ja huulilakihalkiopotilaita. Näytti olevan pieniä vauvoja, joilla on ehkä syntymästään ollut jo tuollaisia, ikäviä ongelmia, jotka vaativat korjausleikkauksia. Ehkä se potilasmäärä ei sitten niin järin suuri ole, kun muita päiväkirurgisia toimenpiteitä sielä tehdään lisäksi. Näppärästi kirurgi hoiti veitsihommat ja alle tunnin päästä olin valmis lähtemään kotiin. Kolmesta ihomuutoksesta kun oli kyse, vaan sain näyttää yhtä ongelmallista muutosta, joka poisettiin siinä samalla eli neljään kohtaan sain tikkejä. Olo on ihan jees nyt illalla. Lähtiessäni osastolta tuntui kummaa tutinaa ja vapinaa, vaan hoitaja selitti sen johtuvat puudutusaineesta. Kotona olikin jo ihan hyvä olotila. Nyt vaan jännitän, että miten sietää nukkua, kun kehossa on noita laputettuja paikkoja. Pääasia on kuitenkin, että nuo muutokset ovat poistettu ja voi olla rauhallisin mielin. Kuukauden päästä tulee koepalavastaukset ja sitten kai voi huokaista helpotuksesta....ainakin toivon niin.

Eilen aamulla oli aikainen herätäys, sillä "parapu"-aika oli varattu Terveyskeskuksen hammashoitolaan. Sitä en todellakaan tiedä mitä tuo parapu-aika tarkoittaa, mutta aika oli erikoissuuhygienistille, jonka oli määrä puhdistaa hammaskivet ja hoitaa suuni hygieniaa kuntoon. Aamulla nappasin naamaan pari antibiottia, jotka pitää ottaa aina ennen hammshoitoon menoa infektioiden suojaksi. Näin tein tälläkin kertaa. Ainoa huolen aiheeni oli lähtiessäni, että eivät hoitaisi purukalustoani huulessa olevan ihorikon vuoksi. Mistä moinen ihorikko? Kuukausi sitten olin samassa paikassa paikkaushoidossa ja muutamaa päivää aiemmin lohjennut hamms laitettiin kuntoon. Se oli ihan sattumaa, että sen hampaan pitkikin lohjeta juuri ennen tuota varattua aikaa. Hyvä tavallaan niin, jos kerran oli hajotakseen...muuten on aina sattuman varaista miten pääsee hoitoon. Tosin aikaa ei silloin oltu varattu ihan niin piktään hoitoon, mutta kylmän rauhallisesti hammaslääkäri teki tehtävänsä. Toissavuotisen okasolusyöpäleikkauksen jälkeen ei huuli ole ollut enää ihan entisen laisensa. Ei ole moittimista, etteikö arpi olisi kauniin näköinen, olosuhteisiin verrattuna, vaan huuli on kapeampi ja ohuempi, iho kiristää ja tuntuu tunnottomalta. Siihen ei taas voi mitään, sillä meinasivat tehdä rasvansiirron huuleen Töölössä, vaan lopulta päätyivät siihen, että siitä ei olisi apua tähän vaivaani. Rasvansiirrosta luovuttiin vimehetkellä ja sitten piti vain opetella elämään tämän vaivan kanssa. Tässä siis vähän taustaa aiemmasta.

Niin, itse asiaan....Viime hammaslääkärikäynnillä jouduin sitten istumaan suu auki tunnin verran hammaslääkärin penkillä. Kun ahtaaseen suuhun tungetaan kaikki tupot, eristeet, leukaan tuettu imuri ja hoitohenkilökunnan kädet ja työvälineet....voi vain arvata miltä ohuessa huulessa tuntuu, joka ei ole ihan normaali, Tunsin koko ajan huulessa kipua ja kiristystä, vaan en voinut ilmaista sitä ehkä muulla kuin silmistä vuotavilla tipoilla. Lopulta kun hoito oli ohi, niin tunsin suuni olevan aika runneltu. Kotona sitten huomasin siinä patteja, ihorikkoja ja suupienihaavaumia. Nyt on kuukausi kulunut ja huuli on kuin herpespotilaalla, vaikka tämä ei sitä todellakaan tällä kertaa ole.

Mainitsin hammashoitolassa, että minulla on nyt huulrikko ja voiko hoitoa tehdä. Vastaanottava hammashoitaja sanoi, että on heillä rasvaa. Todellisuudessa sitten kun vuoroni tuli, niin suuhygienisti olikin heti sitä mieltä, ettei uskalla hoitoa tehdä, vaikka yrittäisi olla kuinka varovainen tahansa. Halusi vielä konsultoida erikoishammaslääkäriä, joka tuli tarkistamaan tilanteen. Siinä yhdessä sitten päättivät, ettei hoitoa uskalla toteutaa ja minun tulisi soittaa plastikkakirurgianpolille varatakseni pikainen kontrolliaka, vaikka tammikuussa viimeksi olin ollut. Tämä edellinen hammashoitohan oli kyllä muutama päivä tuosta kontrollista. Lisäksi pitäisi puhua 15-vuotiskontrollissa keskussairaalassa, että voisinko päästä suu- ja leukakirurgian polille ienhoitoon, kun on näin ongelmallista. Katsotaan mitä sanovat parin viikon päästä vuosikontrollissa.

Ikävä, vuotava ihorikko...ei kuitenkaan herpestä

Kotiin tullessani soitinkin heti Töölön ajanvarukseen. Siellä vastaava hoitaja kyseli heti, että olenko käynyt terveyskeskuksessa näyttämässä? Toden totta....Mitä hiivattia sinne menisin näyttämään? Sanoinkin ystävillen iltapäivällä, että terveyskeskuksessa sanottaisini tietty tapansa mukaan: "Voi, voi....pitipä sinulle taas sattua! Mitäs ihmettä meidän nyt pitäisi tehdä...en osaa kyllä sanoa yhtään mitään...Kai sun täytyy sitä rasvata jollain,...voi, voi..tule näyttämään uudestaan, jos ei ole parantunut parin viikon päästä. Kannattaa varmaan soittaa sinne hoitopaikkaan..." . Siis ihan turhaan mun on minnekään arvauskeskukseeen näiden ongelmien kanssa mennä, kun tuon syöpäjutunkin alussa eivät osanneet sanoa mitään, enkä saanut aikaakaan heille. Selitin hoitajalle taustani ja sitten kyllä aikakin löytyi heti ensi viikolle. Nyt vaan reilusti Bepantheniä huuleen, vaan joka päivä siitä lähtee iso rupi irti ja vuotaa reippasti verta. Jospa tämä jossain vaiheessa umpeutuisi, eikä johtaisi uuteen operaatioon kuten toissa kesänä jouduin.

Nyt vaan odottelemaan paranemista, että voin edes jostain saada hammashoitoa. Helmikuun lopulle on varattu taas paikkaushoito, mutta jos huuli on rikki, niin se pitää taas perua. Ongelmallista näiden huonojen hampaiden ja tämän yleissairauteni yhdistelmä.

Koskakohan kehtais taas hymyillä näin iloisesti?

Pitkästä aikaa taas ajattelin kertoa hieman kuulumisia terveysrintamalta. Runsaat puoli vuotta olen odottanut kutsua plastikkakirurgiseen toimenpiteeseen Töölön sairaalaan. Marras-joulukuun vaihteessa sitten jonohoitaja soitti ja sanoi, että olisi annettava aika vihdoin minulle, kun olen ollut jo yli hoitotakuurajan jonossa. Peruutuspaikkaa en voinut siihen hätään ottaa, sillä olin luvannut olla passissa, kun perheeseemme tulisi uusi lapsenlapsi ja tiettyä ajankohtaahan ei voi ennakkoon mennä sanomaan. Niinpä sitten päätettiin, että varataan aika toimenpiteeseen 12, tammikuuta eli se olisi ollut huomenna. Toimenpidettä ennen piti käydä tutkimuksissa sekä tapaamassa leikkaavaa plastikkakirurgia sekä labrakokeissa, sydänfilmissä sekä kuvauttamassa huulta, joka olisi toimenpiden kohde.

Perjantaiaamuna aikaisin heräsin ja valmistauduin matkaan. Tulossa oli säpinäpäivä, sillä ensin oli aika varattuna keskussairaalasta jalkojenhoitajalle. Tämä oli ihan rutiinikäynti, jossa oli tarkoitus vaihtaa pottuvarpaissa olevat jouset uusiin sekä hoitaa kynnet muutenkin. Ensin pitää ottaa vanha jousi pois kynsien päältä. Tämä jousi on aiemmalla kerralla kiristetty kynnen yli kynsien reunojen alle ja liimattu ns. silikoniliimalla, joka kovetetaan sinisellä valokynällä kiinni kynsteen. Kynteni ovat haurastuneet  todennäköisesti tuon lääkitykseni johdosta ja eivät näköjään kestä sitä kovaa liimaa. Hoitaja yritti pihdeillä rikkoa liimapintaa ja saada jousen pois, vaan kävikin hieman ohraisesti. Tunsin outoa kipua varpaassani ja kappas vaan, kynsi halkesi keskeltä ja punaista nestettä valui kynsiaiheen välistä. Eihän se tietenkään hoitajan vika ollut, kun kynteni ovat sellaiset hatarat ja liima tiukassa kiinni. Hyvin hän hioi kynnet, mutta jousitus oli pakko jättää tekemättä ja toisesta pottuvarpaasta vaan lyhennettiin kynttä. Nyt on sitten uusi aika parin viikon päästä ja sitten on tarkoitus laittaa uudet jouset. Toivottavasti kynsi on silloin kasvanut kiinni. Kaikkea sitä sattuukin. Näin lähdin puolihoitoisena polilta pois ja suuntasin matkani kohti Töölön sairaalaa.

Minun oli määrä olla siellä puolenpäivän jälkeen. Ensin suuntasin matkani kohti laboratoriota, jossa otettiin joitain tarpeellisia verinäytteitä sekä sydänfilmi. Sieltä suuntasin matkani valokuvaajalle, jonka oli määrä kuvata alahuuleni leikkausaluetta, johon oli määrä tehdä rasvansiirtooperaatio. Oli tarkoitus siirtää rasvaa polvesta 1½ vuotta sitten leikatun okasolusyöpäleikkauksen arpialueelle. Huulesta poistettin silloin syöpäkasvain ja sitä tuli pari senttiä kapeamapi aikasempaan nähden. Ei ollut kietäminen, ettei arpi olisi ollut ammattitaidolla tehty ja näytti kohtuulisen hyvän näköiseltä, vaan ongalma oli siinä, että huuli oli edelleen tunnoton ja pistelevä sekä kiristi kurjasti. Varsinkin näin talvikylmällä tuntuu vielä kiusallisemmalta.

Lopulta istuin osaston käytävällä odottelemassa kyseisiä hoitohenkilöitä. Hoitaja haastatteli ensin ja olin täyttänyt nivaskan papereita ja lupalappuja leikkausta varten ja tietojen saamista varten. Muutaman tunnin päästä saapui sitten anestesialääkäri sekä plastikkakirurgi, joka on perehtynyt näihin rasvansiirto-operaatioihin. Hetken tutkittuaan huultani, hän oli sitä mieltä, että ongelma ei olekaan kireä huuli vaan sen alta puuttuvat lihakset, jotka pitävät huulta yläasennossa. Koska nämä lihakset ovat jouduttu ottamaan leikkauksen yhteydessä pois, niin huuli jääkin roikkumaan hieman hampaiden alapuolelle ja se aiheuttaa sitä kireyden tunnetta. Hän ei nähnyt mitään syytä tehdä sitä suunniteltua operaatiota. Siitä ei olisi ollut minulle yhtään mitään hyötyä. Pikemminkin ehkä päinvastoin. Toisalta olin helpottunut, vaan osin myös harmistunut. Mietin, että kun runsaat puoli vuotta sitten pääsin leikkausjonoon ja nyt sain vihdoin ajan, niin ei enää ollutkaan perusteltua tuo toimenpide. Lääkäri oli vielä sitä mieltä, että ehkä hyljinnänestolääkitykseni voi vielä estää toimenpiteen onnistumisen. Näin sitten aikani peruttiin ja pääsin lähtemään kotiin. Mietin vain, että jäikö joku vuokseni jonottamaan aiheesta, kun ehkä olisi kannattanut konsultoida jotakin erikoislääkäriä ennen kuin toimenpiteestä sovitaan. Alunperin piti polilla olla puolisen vuotta sitten joku huippu plastikkakirurgi, vaan ei sitten ollut näköjään päässyt minua tapaamaan ja tilalla oli tavallinen osastolääkäri, joka oletti tuon toimenpiteen tuovan helpotusta elämääni. Nyt jonotin turhaan puolisen vuotta ja perjantai päivä meni vähän "pelastusarmeijalle", sillä kaikki polikäyntini olivat menneet hieman vähemmän suunnitellusti.

Päivä oli muutenkin sellainen hösöpäivä eli piti kiirehtiä kotiin, sillä oli veljen 50-vuotispäivät ja suku oli kutsuttu juhlimaan kakkukahville. Oli vielä ehdittävä vaihtaa vaatteet ja sitten menoksi. Olisi ollut vielä yksi tapaaminen kaupungissa, vaan en voinut kaikkeen revetä saman päivän aikana. No, joskus kun joku asia menee pieleen, niin menee siinä samalla muutkin asiat. Onneksi kuitenkin nuo veljen synttärit menivät mukavissa merkeissä ja vielä päivän päätteeksi meille tuli sievoinen "konkkaronkka" kyläilemään.

Eikä siinä vielä kaikki. Lauantaina yllättäen takahampaastani lohkesi iso pala ja kyseessä oi vielä osaproteesieni tukihammas. Arvaa harmittio, mutta onni onnettomuudessa, sillä pari kuukautta sitten olin saanut ensimmäisen paikkausajan maanantaiksi. Aika sopiva ajoitus hammasrikolle. Aamupäivällä napsin ennen hammashoitoa antibiottisuojalääkkeet ennen hoitoon menoa. Pelkäsin hieman miten hampaan kanssa menee, sillä toinen hammaslääkärini oli jo aiemmin epäillyt tuon hampaan elinkaarta ja oli konsultoinut sitä joltain röntgenlääkäriltä. Oli sitten vaan tarkoitus seurata sitä. Nyt hammaslääkäri sitten aloitti tuosta hampasta ja hups....se levisi poratessa murusiksi. Siinä sitten pähkäilivät miten saavat siitä hampaan vielä kasaan. Kylmän rauhallisesti makasin hoitopenkillä ja katsoin mitä tuleman pitää. Monen ongelman kautta saatiin lopulta uusi hammas rakennettua, vaan aikaa siinä meni varmaan tuplaten mitä minulle oli varattu. Taisin olla varsinainen aikavaras. Seuraava hoitoaika onkin sitten vasta parin kuukauden päästä, joten toivoa vaan sopii, että yhtään hammasrikkoa ei siinä välissä ehdi tulemaan.

Olipa niskat ja pää jäykkänä, kun tunti ja kymmenen minuuttia olin maannut tuolilla hyvin epämukavassa asennossa ja pääkin tuntui aivan tunnottomalta. Katson parhaaksi lähteä piristävälle kävelylenkille parin kilometrin päähän kotiani eli naapurilähiöön. Kamera oli onneksi taas matkassani, joten kauniin talviset luminäkymät poistivat kolotukset ja kireydet, vaan kotiin päästyäni oli ihana päästä lämpöiseen kylmästä pakkassäästä.

Onneksi sentään ilmat  ja maisemat ovat ollet viikonvaihtessa kuin postikorteissa konsanaan.

Tänään minulla oli kontrollipäivä Meilahden sairaalassa, gastropolilla. Yritin eilen tyhjätä pääni turhilta ajatuksilta ja niin siinä sitten kävi, että ajatus ei tänään oikein jaksanut kulkea. Junalla suunnistin kohti keskustaa. Tarkoitus oli jäädä junasta pois Pasilassa. Istuin tyynen rauhallisena paikoillani, kun juna oli pysähtynyt asemalle. Viime hetkellä tajusin, että minun piti jäädä pois ja säntäsin ovelle ja huusin konnarille vielä jääväni junasta pois. Onneksi ehdin, sillä muuten olisin ehkä myöhästynyt polilta.Meinasin kyllä vielä paluumatkalla kävellä punaisia valoja päin, ennen kuin havahduin ja palasin takaisin tien laitaan. Lisäksi vielä meiasin myöhästyä joukkoseulonnasta, vaikka kontrolliajan ja tuon seulonnan välillä oli kolmisen tuntia luppoaikaa. Yritin lopulta terästäytyä.

Meilahden kolmoissairaalan uudisrakentamisa

Yritin skarpata, että muistaisin kaikki asiat mitä piti lääkäriltä kysyä ja muistaa. Aiemmin mediassa kerrottiin, että HUS: ssä ei enää kätellä potilaita. Olen nähnyt jalkojenhoidossa käydessäni, siellä sellaisia juliseita, joissa kerrotaan, että eivät kättele potilaita. Ihmettelin, kun lääkäri ojensi reippaan näköisenä kätensä minulle. Hänellä oli vastaanotolla joku harjoitteleva lääkäri katsomassa. Ihmettelin hieman tuon toisen lääkärin kättelyä. Kättely oli sellaien kevyt, tunteeton kättely. Ehkä pelkäsi tartuntaa. Seurasin sivusilmällä häntä ja tuntui kyllä aika poissa olevalta henkilöltä. Mietin mielssäni, että minkälaista olisi olla noin hiljaisen lääkärin vastaanotolla. Tämä vastaanoton lääkärini oli ennestään tuntematon ja vaikutti tosi reippaalta ja huolelliselta. Oli alkuunsa hätääntynyt kohonnesta tuumoriarvostani, mutta kun luki aiemmat tutkimustulokset, niin oli helpottunut. Minullahan on joskus ollut syöpäarvot jopa 22 000 ja epäitiin haimasyöpää. Tosin ne onneksi laskivat ja lääketieteen kirjat olisi kai pitänyt kirjoitta siltä osin uudelleen. Aina kai ne ovat olleet kohollaan, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että kun ne hyppivät vuoroin alaspäin ja sitten ylöspäin, niin ei kyse voi olla syövästä. Jostain muusta häiriötekijästä johtuu. Lisäksi olen synyt osteoporoosilääkkeitä jo v. 1995 ja muutaman vuoden ajan käynyt Zometa-infuusiossa, joten seuraavalla kerralla otetaan luuntiheysmittaus ja mietitään taukoa lääkityksessä, jos tilanne on parempi. Liian kauan nautitusta lääkityksestä, voi seurauksena olla lasittunut luusto. Vasta myöhemmin mietin, että eihän minulta otettu edes verenpainetta, vaikka sen kanssa on ollut ongelmia ja viimeksi mietittiin, että onko lääkitys oikealla tasolla vai onko nousu vain lääkäriverenpainetta, lääkityksestä huolimatta. Näyttää olevan kiire polilla, ettei hoitajatkaan enää "hoida", vaan tietokoneella laittavat ajat kotiin ja se hoitajan ja potilaan välinen yhteys jää välistä pois.

Viime päivien tapahtumat ja mietiskelyt olivat varmaan aiheuttaneet minulle kovan väsymyksen. Päätin lähteä jatkamaan matkaa. Olin tilannut samalle päivälle Papa-näytteenoton joukkoseulonnasta. Tosin luppoaikaa olisi n. kolme tuntia ja mietin mitä tekisin. En olisi oikein jaksanut kävellä kaupunkkin, noin neljää kilometriä. Tuntui kuin olisin ollut muutenkin kuin maratonin loppumetreillä. Päätin kuitenkin yrittää ja jäin välillä kamerani kanssa ihmettelemään kaikkea hauskaa kuvattavaa.

Aika sekavaa vielä tuo sairaala-alue, kun rakentaminen on vielä kovin keskeneräistä. Jatkoin matkaani keskustan suuntaan ja eräällä poikkikadulla ihmettelin, kun porttikongin oviaukosta katsoin pihalle ja siellä näytti olevan iso kasa ihmisiä ja kukkalavetteja. Astuin rohkeasti peremmälle ja siellä olikin taimimyyntiä.

Olipa valtasti taimia...tässä vain osa. En oikeastaan olisi raaskinut ostaa, mutta muutama kukkanen lähti kyllä matkaani. Ostin kukkapurkin, jonka kyljessä oli lappu "cherrygarden",  joka näytti olevan iriksen sukuun kuuluva kasvi. Ostin myös syyskaunosilmän,sekä suviruusun alun. Muistin, että suviruusu on kuin juhannusruusu, mutta vaaleanpunainen.

Tämän tempauksen oli järjestänyt Maatiainen ry. Hieman hankalaksi oli vaan tehty kukkien maksaminen. Osa kukista maksettiin ulos, osa erilliselle kassalle ja osasta sai lapun, jolla pääsi maksamaan ylläolevaan tilaan, kadun varrelle. Selvisin kahdella maksupaikalla, kun saatoin jättää pari euroa sille pöydälle, josta olisin saanut lapun.

Käväisin matkan varrella muutamalla kirpparilla, etsimässä pikkunassikalle farkkutakkia. Eipä tullut vastaan. Yleensähän se on niin, ettei saa mitä etsii.  Väsyttikin kovin ja meinasin hypätä ratikkaan, vanhan Messuhallin kohdalta, mutta uteliaisuus voitti...jotain mielenkiintoista kuvattavaa löytyy varmaan Töölönlahden seutuvilta. Jatkoin siis jalan, kaikesta huolimatta.

Pari peppi-pitkätossua käveli edelläni stadikan suuntaan. Oli niin hauskan näköisiä erivärisine sukkineen ja peruukkeineen, joten tallensin hauskan kuvan.

Saavuttuani Töölönlahdelle, ihmettelin tien laidassa olevaa rullaluistelijaa, joka nyrkkeili itsekseen tien laidassa. Totesin, että hän ei ole kaikissa sielun ja ruumiin voimissa, joten päätin kiirehtiä vauntiani, sillä en halunnut joutua maalitauluksi. Yht'äkkiä mies säntäsi sinne sun tänne ja huuteli naiselle, jonka olin juuri ohittanut. Mietin hetken, että minne pakenen, jos mies lähtee perääni. Onneksi huomasin hänen menevät vastakkaiseen suuntaan. Asemalla vielä tuli vastaani yksinään huuteleva mies. Mietin, että kuinka paljon mielenterveysongelmaisa on avohoidossa ja kuka niistä on vaaraton ja ketä kannattaa varoa?

Rannalla oli paljon valkoposkihanhia, joita oli ihana seurata.  Tässä erään hanhen taidonnäyte.

Kuvasin vielä ohikulkiessani eduskuntataloa ja musiikkitalon rekennustyömaata. Hieman ovat maisemat muuttumaan päin.

Unelmissani jäin kuvaamaan, ennen kuin heräsin todellisuuteen ja huomasin ajankulun. Vartin päästä olisi joukkoseulontaan aika ja piti ehtiä keskustaan kävellen ja matkaa oli vielä jonkin verran edessä. Tiivistin tahtiani ja ehdin viime tippaan Vitan ovesta sisään, sovittuun aikaan. Kestääpä tulosten saapuminen kyllä aika pitkkään eli neljän - kuuden viikon sisällä lupasivat ilmoittaa vastauksen.

Palatessani seulonnasta, näin ihanan citytaksin.

Ihanan ammumainen polkupyörätaksi. Tällaisen kyydissä olisi hauska matkustaa pieni citykierros, jos vaan Kusti jaksaa polkea.

Siitä on aikaa, kun viimeksi olen käynyt keskustassa ja tuo aseman kellotorni on sen jälkeen muuttanut kovin muotoaan. Asemalla oli lisäksi kova säpinä, kun torille pystytettiin telttoja. Tulossa on viikonlopuksi "Maaima kylässä"-festivaali.

Viimein olin kotimatkalla ja aikaa reissuun oli tusraantut kuutisen tuntia. Olin lopen väsynyt ja tallustin kotiin "viimeisillä voimillani". Silmät ristissä roikun tietokoneella tovin ja miehen tultua kotiin, päätimme kaikesta huolimatta lähteä tervehtimään tangokunkkua Euronicsiin Konalaan. Se kyllä piristytti kummasti, sillä sen jälkeen väsymys olikin tipotiessään. Ehdimme kuuntelemaan vain kunkun viimeistä kappalettaan "Nuoruus ja hulluus". Sain nimmarikoritin, joka jäi keskiviikkona saamatta.

Kannattaakin olla hieman ylpeän näköinen, kun näin hyvään seuraan pääsi. Kun väki vähenee, niin pidot paranee....sanotaan.

Loppujen lopuksi, aivan tapahtumarikas päivä.

Perjantaina kävin Töölön sairaalassa, jossa minulla oli huulisyövän jälkeinen määräaikaiskontrolli. Heinäkuussa tulee kuluneeksi vuosi tuosta okasolusyöpäleikkauksesta, jolloin huulestani otettiin parin sentin levyinen ja mittainen pala pois. Hyvin on arvet ulkoisesti parantuneet, mutta tunto ei ole palaantunut alahuuleeni. Tuntuu vielä kiristävältä ja epämukavalta tuntemukset huulessani. Syödessä tulee ikävän oloinen kiristys huuleen ja usemman kerran päivässä hieron ihoa huuleni alta ja teen tuon Mr. Beanin mukaisia naamaliikkeitä.

Minulla piti olla erikoisplastikkakirurgin vastaanotto. Pöydän äärellä istui kuitenkin pitkähiuksinen naislääkäri, jonka olin vuosi sitten tavannut ensimmäistä kertaa polilla. Sanoin leikkisästi, ettei hän oikein Patricilta vaikuta ja hän totesi, ettei ole Patriciksi muuttunut. Pohdittin mitä huulelle voitaisiin tehdä. Ainoa vaihtoehto olisi kokeilla rasvaimua polvesta ja tuo rasva siirrettäisiin sitten paikallispuudutuksella alahuuleeni. Tuntui kyllä aika eriskummalliselta toimenpiteeltä, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Jotkut ne menee rasvanimuun, saadakseen liikaa rasvaa elimistöstään pois, näyttääkeen kauneimmilta. Minulta taas otettaisiin polven sivusta omaa rasvaa ja ruiskutettaiin huuleeni, jotta siitä saataisiin pehmeämpi ja kimmoisampi. Lääkari selitti, että miksi tuota rasvaa ei voi ottaa esim. vatsasta. Siitä syystä ei niin voi tehdä, sillä rasvalla on muisti ja se muistaa vanhan olinpaikkansa ja käyttäytyy sen mukaisesti. Sattuisipa niin, että pääsisin lihoamaan, niin silloin se rasvakin "lihoaisi" huulessani ja kauhulla voisin ajatella, miltä näyttäisi roikkuvat "pusuhuulet". Polven tyvessä on rasvakerros ohuimmillaan ja siten tuota reaktiota ei juuri pääsisi syntymään.

Toimenpide tehtäisiin puudutksessa ja sitä ennen saisin antibiottisuojan sekä kipulääkityksen. Pieni viilto jäisi huuleeni. Täytyy riskeerata, sillä ei tämä näinkään tunnu hyvältä.  Olisittepa nähneet mieheni ilmeen, kun kerroin hänelle tästä operaatiosta. Näytti puoistattavan ajatus, että polvesta rasvaa huuliin.  Tämä toimenpide tehtäisiin arvioin mukaan syksyllä, ellei sitä ennen ilmaantuisi peruutuspaikkaa. Tosin en kyllä kesken loma-aikaa ole valmis lähtemään mihinkään "rasvaimuun". Vakuuttivat, että siihen ei varmaan ole pelkoa, että loma-aikaan ihan kutsuttaisiin. Sairaalassa on kaksi lääkäriä, jotka tekevät näitä operaatioita ja toinen on juuri se kyseinen Patric, kenen vastaanotolle minun piti mennä. Seuraava kontrolli huulesta onkin sitten joskus marraskuussa, josta tulee myöhemmin kutsu. Toivottavasti tulee, sillä itse tämänkin vastaanottoajan sain soitella, kun jostain syystä kutsua vastaanotolle ei tullutkaan.

Edit, 13.5.2009:

Täällä on lisää tuosta rasvaimusta ja rasvansiirrosta. Voi seurata videolta rasvaimua, jos kantti kestää katsella.

Tänään sitten koitti se hankalasti tilattava hammaslääkäriaika, joka oli iensairauksia hoitavalle hammaslääkärille. Valmistauduin iltapäivällä pikkuhiljaa lähtöä varten, ottamalla pakolliset antibiotit hoitoa varten, tulehdusten estämiseksi ja viime töikseni vielä ennen lähtöä pesaisin hampaat. Kuinkas ollakaan....jotain kovaa tuntui kielenpäässä. Luulin, että joku siemen on jäänyt hampaankoloon, mutta pikaisen tutkimuksen jälkeen se osoittautuikin hampaan palaseksi. Kauhuissani kävin hampaat läpi ja huomasin eräästä kulmahampaan ienrajasta lohjenneen ison palan. Hammaslääkäriinhän olin kyllä juuri menossa, mutta kun tämä lääkärini hoitaakin ikeniä, ei hampaita. Mietin mitä tehdä ja uskoin taas johdatukseen...kaikki varmaan selviää paikan päällä.

Näin tutun hammashoitajan, jonka luokse heti kiirehdin, sillä toimisto oli jo iltapäivällä suljettu. Onneksi tämä hoitaja olikin juuri sen hammaslääkärin työparina, joten hän saattoi jo etukäteen keskustella ongelmastani. Niin ihanasti tällä kertaa sattui, että tuo oma hammaslääkärini suostui korjaamaan hampaan, vaikka aika olikin annettu aivan muuhun tarkoitukseen.

Täytyy kyllä sanoa, että se oli harmin paikka. Paikka kun oli aivan ienrajassa ja ien hieman ärtynyt ja tulehtunutkin. Siitä vuosi heti verta, kun hammasta hieman porattiin. Lääkäri olisi halunut laittaa vanhanaikaisen amalgaamipaikan, mutta ei sekään siinä pysynyt. Hän kokeili vielä uudelleen, mutta oli liikaa vuotoa hampaasta. Sitten piti kokeilla muovipaikkaa, johon käytettiin eristyksiä ja jotain lääkeainetta, joka hyydyttää verenvuotoa. Loppujen lopuksi hampaaseen saatiin paikka. Se on sitten eri asia, pysyykö se siinä. Tosin hammas on sitten ollut hieman kipeä loppuillan. Arvatahan sen saattaa, mutta itse en pidä puudutusaineista, joten viimeiseen asti niitä vältän. Enpä siis tälläkään kertaa puudutusta ottanut, vaikka eihän se miltään mukavalta tuntunut, kun ikenen alle tungettiin jotain ienlankaa, jotta paikka pysyisi hampaassa.

Kotosalla illalla huomasin, että yhdestä yläetuhampaasta oli pienoinen pala pois. Lieneekö sekin ollut niin hauras ja jonkun laitteen kosketuksesta murtunut pieni osa hampaan kulmasta. Harmitti hiukan sekin, mutta luulen tulevani sen kanssa toimeen jonkin aikaa. Sain parin viikon päästä uuden ajan, joten enköhän siihen asti pärjää ilman ienhoitoa. Oli se vaan oikein kohtalon ivaa, että juuri tänään tuo paikka lähti, juuri kun olin hammaslääkäriin lähdössä.

Hammaslääkärin odotustilaa...

Tänään oli yksi vuoden jännittävimmistä päivistä jälleen. Aamusella suuntasin matkani kohti Kirurgista sairaalaa, 14-vuotiskontrolliin. Joka vuosi se vaan on yhtä jännittävä kontrolli, sillä sitä ennen otetaan suuri maksapaketti ja vähän enemmän tutkimuksia. Onneksi paikan päällä oli tuttu lääkäri, joka tunsi minun ongelmat ja hän ei pitänyt kiirettä, kaikesta huolimatta, vaikka oli ajastaan jäljessä. Onneksi osastolta tuli toinen lääkäri lisävoimaksi polille.

Sain huomiota viime vuoden huulileikkauksen vuoksi sekä magneettikuvauksen tiimoilta. Lisäksi kaikki esittämäni kysymykset ja asiat tuli käytyä läpi. Lisäksi hän lupasi kirjoittaa lähetteen ihotautienpolille, selässäni olevien ihorikkojen vuoksi. Osa niistä on ollut jo viime kesästä, jolloin niitä kuvattiin Ihotautien klinikalla, mutta huulijuttu vei kaiken huomion ja päästessäni Töölön sairaalaan leikattavaksi, niin muut ihorikot jäivät hoitamatta.  Nyt sain jopa luvan aloittaa taannoin reumalääkärin määräämää glucosaminiinia nivelrikkoon. Särkylääkkeistäkin oli puhe ja sain siunauksen sille, että voin tarvittessa käyttää tulehduskipulääkkeeksi ketorinia, jos on tarvis. Se tramalin ei kyllä minulle sovi ja en halua enää olla puoltatoista päivää muissa maailmoissa sen vuoksi ja huonovointisena.

Pari siirtotuttuakin tapasin polilla. Kävin vielä päiväkahvilla ja sitten lähdin iloisena kohti kotia.

Kotona kiiruhdin koneelle katsomaan, että onko Facebookiin tullut viestiä veljeltä. Odotin kovasti tietoa, onko veljentytär synnyttänyt jo esikoisensa. Iloissani näin viestin, että eilen illalla on syntynyt sukuun uusi prinsessa. Meillä on melkein sama "syntymäpäivä", kun "maksani" täyttää tänään vuosia.

Jonkin ajan päästä, sain päivällä puhelinsoiton Hus:n jalkojenhoitajalta. Olin melkein "kipsissä" ja tosi iloinen, sillä vuoden olen yrittänyt taistella jalkojenhoidon puolesta ja yrittänyt pitää pääni. Viime vuoden tammikuussa minut ja muutama potilastoverini potkaistiin Kirran jalkojenhoidosta pois, resurssipulan vuoksi. Jäimme ikään kuin tyhjän päälle. Terveyskeskuksessakaan ei hoideta muita kuin diabetesta sairastavia. Keskussairaalakaan ei kuulemamme mukaan pysty ottamaan Meilahteen, kuin diabetesta sairastavia. Koko vuoden on keskusteltu siitä kenelle hoito kuuluu ja näytti siltä, ettei kuulu kenellekään. Vein jo asian potilasyhdistyksen hoidettavaksi, mutta sinne sekin jäi...muiden asioiden jalkoihin. Tein kyselyn lääkefirmaan, lääkkeiden sivuvaikutuksista ja niiden osuudesta tuohon vaivaan. Asia jäi siltäkin erää kesken, kun kukaan lääkäreistä ei kommentoinut omaa näkökulmaansa asisata.

Potilastoverini kanssa päätimme olla sitkeitä, emmekä antaneet periksi. Hän läväytti rikkonaiset jalkansa vastaanotolla lääkärin pöydälle ja uhosi minulle, ettei lähde pois, ennen kuin asiaan puututaan. Viimein hän oli kohdannut lääkärin, joka ymmärsi yskän ja sanoi, ettei voi sallia sitä, että kyse olisi resurssipulasta. Niinpä monen puhelinsoiton jälkeen hän sai lähetteen jalkojenhoitoon, mutta sitä ennen oli sairaalassa ollut kyseisestä asiasta jonkinlainen palaveri. Hän pääsi hoitoon ja päättelimme, että voiko olla kyse resurssipulasta, kun soitto tuli edellisenä päivänä jolle aikaa tarjoittin. Loppujen lopuksi hän viipyi vastaanotolla pari tuntia. Niinpä minäkin päätin ottaa yhteyttä poliklinikalle, saadakseni lähetteen. Kuinkas sitten kävikään? Hoitaja lupasi kysyä lääkäriltä. Selostin juurta jaksani koko episodin ensin hoitajalle, mutta mistä tiedän miten hän sen on esittänyt eteenpäin. Hoitaja soitti sitten samana päivänä ja selvitti, että lääkäri oli kehoittanut menemään terveyskeskukseen hoitoon. Olin juuri aiemmin selostanut, ettemme voi päästä sinne, sillä siellä hoidetaan vain diabetesta sairastavia ja siellä ei tehdä kynsien jousihoitoja eikä leikkauksia. En hyväksynyt päätöstä, joten pyysin saada soittoajan lääkärille. Sainkin soittoajan ylilääkrille, joka soitti minulle maantaina. Hillitsin itseni ja selostin jälleen vuoden tapahtumat  ylilääkärille, joka kiltisti kuunteli ja lopulta lupasi laittaa lähetteen jalkojenhoitoon. Tosin varoitteli, ettei hän voi heidän puolestaan luvata, jos ei hoitajilla ole "resursseja" hoitaa.

Mikä tässä niin iloista oli? No se, että hoitaja soitti antaakseen minulle ajan jalkojenhoitoon huomiselle. En voinut uskoa kuulemaani, sillä ihan kuin potilastoverillenikin, aika löytyi heti seuraavaksi päiväksi. Onko tätä koko touhua ihan turhaan pyöritetty vuoden ja selostettu, ettei ole resursseja. Onko kukaan kysynyt hoitajilta itseltään vai onko tässä kyse jostain säästötoimita? Paljonkohan on tullut säästöjä, kun en ole käynyt hoidossa vuoteen...vaan sen sijaan olen kerran joutunut käymään kalliimpi palkkaisella lääkärillä päivystyskäynnillä, tämän vaivan takia?

No, joka tapauksessa...sitkeys taas palkittiin. Ei kannata ikinä antaa periksi...sen olen saanut näiden vuosien aikana monesti todeta ja kukas se lehmän hännän nostaa, ellei lehmä itse? Oma apu, paras apu...tässäkin tapauksessa.

Tämän päivän ilon aiheet:

-Onnistunut kontrollikäynti, ei mitään hälyttävää...maksa jaksaa hyvin.

-asiantunteva lääkäri ja lähete Ihotautiklinikalle jatkotutkimuksiin

-jalkojenhoitoon pääsy, pitkäaikaisen tasitelun jälkeen

-tapasin tuttuja polilla.

-sain uuden sukulaisvauvan...Olen isotäti.

-sain yllättävän puhelinsoiton vanhalta  ystävättäreltäni, joka kaipasi minua.

-Illan kruunasi kahden hengen vohvelikestit, kermavaahdon ja mansikkahillon kera.

Tänään (siis perjantaina) olin Kirralla vuosikontrollia edeltävällä labrakäynnillä. Silloin on tarkoitus ottaa aina iso maksapaketti sekä muita verinäytteitä. Lisäksi pitää kerätä vuorokausikeräys ja lisäksi pariin putkeen näytteet. Oikeasti tämä laboratoriokäynti olisi ollut maanantaina, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, että gastron ylilääkäri soittaisi minulle sillä aikaa, kun puhelimeni olisi mahdollisesti labrakäynnin johdosta suljettuna. Katsoin parhaaksi muuttaa siten tätä käyntiäni.Ylilääkärin pitäisi soittaa minulle sen jalkahoidon vuoksi, kun oli vähän kiukkuinen polille soittaessani, saamastani vastauksesta. Näytti siltä, ettei kaikki lääkärit kommunikoi keskenään ja saapas ei tiedä, mitä kenkä tekee.

Arvata vain saataa, että muistinko tuon keräyksen enää torstai-aamuna. Keräys oli määrä suorittaa keskiviikkoillasa torstai-iltaan. Harmitti, että unen pöppörössä unohdin koko asian ja keräys meni mönkään. Soitin labraan ja selvitelin mitä tekisin. Oli aloitettava koko juttu alusta. Onneksi keksin, että kerään kuitenkin tuon satisin ja vien sen käyntini yhteydessä. Ainoa ongelma oli vaan se annettava näyte, jonka vuoksi joutisin ramppaamaan kaupungilla muutaman tunnin, ennen kuin näyte voitaisiin antaa.

Saalis kassaissani suuntasin kohti sairaalaa. Jostain kumman syystä tulee aina se sama juttu mieleen, että mitäs jos joku varastaisi pissani matkalla. Kaupungissahan liikkuu kaiken maailman kassivarkaita. Olisihan se tietty aika huvittavaa, vaikka harmittaisikin vaivalla tehty homma. Turvallisesti sain aarteeni määränpäähän.

Yksi ainoa labroratoriotätsy oli paikalla. Oli vähän hankalaa, kun hänen piti ottaa potilaita vastaan, samalla vasta tuleviin puheluihin ja osastoilta tivattiin ottamaan heti tiettyjä näytteitä. Eihän yksi ihminen voi joka paikkaan revetä. Aika kauan aikaa tuhraantui näiden järjestelyiden kanssa labrassa, mutta eihän minulla mitenkään kiire ollut, kun piti muutenkin tappaa aikaa. Lopulta pääsin pois ja päätin lähteä Uffille ja Fidaan käymään. Uffilla oli "hullut päivät", kuten stokkalla konsanaan. Siellä myytiin lähes kaikki kahdella eukolla ja ihmisiä tungeksi, kuten hulluilla päivillä konsanaan. Itse ostin kolme vaatekappaletta eli kuudella eukolla yhteensä. Sitten kävin vielä Fidassa, mutta siellä olikin jo kallimpaa, tällä kertaa. Aika olikin kulunut niin sukkelaan, joten katsoin viisammaksi palata takaisin labraan viemään viimeistä näytettä.

Kirralla on leppoinen tunnelma. Siinä labran edessä odotellessani meni muutama tuttu hoitaja ja lääkäri ohitse ja kyseli kuulumisia. Harvoin isommassa Meikussa näin tuttavallista henkilökuntaa tapaa. Aina siellä jonkun tutun potilaskaverinkin tapaa. Kävin vielä päiväkahvilla, jota en ollut pitkän päivän aikana voinut nauttia ja sitten oli aika lähteä kotiin. Vähän kyllä pelästyi ratikassa, kun ehdin viime tippaan ja ovi avautui, mutta ehdin vain puoliksi vaunuun, niin ovi meinasi sulkeutua ja se oli jo liinteessä. Onneksi kuljettaja pysäytti sen ja odotti vielä varmuudeksi hetken. Se oli kyllä aika pitkä vaunu ja ihmettelen, että mitenkä kuski näkee kaikki tulijat ja lähtijät. Onkohan siinä ovessa joku liiketunnistin?

Keskiviikkona sitten jännittää taas mennä vuosikontrolliin, kuulemaan tuomiota. Se vuosikontrolli on aina sellainen tarkempi välietappi. Muistan erään maksansiirron saaneen vanhamman miehen, joka taannoin aina kontrollista meni leipomoon ostamaan itselleen vadelmatäytekakkua, kun kaikki arvot olivat hyvät. Minä taas taidan juhlia tässä tämän tästä, viikon verran.

Tänään oli Kirran 13-vuotiskontrolli. Aina yhtä jännittävää kuulla tuloksia. Vastaanotolla oleva tohtori ei ole kovin tuttu, sillä hän on tullut klinikalle vasta omien leikkauseni jälkeen, mutta hyvin asiat kuitenkin hoituivat. Poliklinikalla oli seuraamassa vastaanottoa Tunisialainen lääkäriharjoittelija. Tosin lääkärit puhuivat keskenään englantia.

Maksa-arvoni olivat loistavat, mutta munuisarvot olivat edelleen hieman koholla, mutta silti laskusuunnassa edellisen vuoden kontrollikäyntiä verraten. Ei mitään ihmeellisiä muutoksia siis aikaisemman suhteen. Lääkitys jatkuu ennallaan. Poliklinikalta menin suoraan kahvioon, jossa tapasin yhdistystutun miehen, joka halusi välttämättä tarjota minulle pullakahvit. Kovin ystävällistä. Lisäksi tapasin idolini eli itse  maksaprofessorimme. Hänellä liikenee aina hetki jäädä juttusille ja siinä sivussa vielä katsasti muodon vuoksi labratuloksenikin ja ihmetteli, kun kaikki on niin loistavasti. Enpä voinut olla kysymättä, että aiheuttaako lääkitys moisia kynsiongelmia ja kerroin miten emme saa hoitoa kaupungiltakaan näissä ongelmissa. Hän oli hyvin hämmästynyt moisista kriteereistä, joiden mukaan hoidetaan vain tiettyjä potilasryhmiä. Hänenkin mielestään olisi kyseessä edunvalvonnan paikka. En voinut pyytää polilllakaan lähetettä, kun ei ole mitään paikkaa minne läheteen voisi lähettää. Emme edelleenkään kuulu minkään hoidon piiriin. Odottelen lääketehtaan kannan ottoa, näiden lääkkeiden sivuvaikutuksista siihen vaivaan.



Viime vuoden puolla julkaistiin tämä taideteos proffasta sairaalan seinällä ja jälleen oli siis tilaisuus tavata näin livenä.Hä n kertoi Hyksin juhlaviikosta ja ohjelmista. Loppuviikosta on tiedepäivä, johon on tulossa tri Roy Calne Englannista puhumaan juhlapuheen. Hänen opissaan on meidän maksakirurgimmekin saanut taitonsa.

Löysinpä tänään vielä videopätkänkin Hyksi50 "Osaavissa käsissä", joka kannattaa käydä katsomassa netistä. Videossa kerrotaan, kuinka erikoissairaanhoidon tarkoituskaan ei ole muuttunut vuosien varrella." Videossa kertoo maksansiirron saanut ystäväni "mystisestä, ei itse aiheutetusta ongelmastaan, joka johti maksansiirtoon" ja siitä selviämisestä. Videossa on myös monia muita erikoissairaanhoidon toimenpiteitä ja selviytymisä.

Kahviosta suunnistin matkani keskustaan. Käväisin ostamassa pienen muistamisen Hallattarelle, jonka tapasin seurueineen Savisudilla. Kiireesti kyläilemään ja kohtaamaan blogiystävääni Hallatarta tälle ensitapaamisellemme. Hän oli juuri sellainen, mitä olin kuvitellutkin. Monta tuntia vierähti kyläreissulla.



Tässä jo ennestään tuttu blogiystäväni.

Tänään oli sitten se kauan "odotettu" poliklinikkakäynti. Enhän minä muuten sitä olisi odotellut, mutta pieni pelko siitä, että lääkitys ei olisi kohdallaan jäyti. Keväällä  muutettiin hyljinnänestolääkitystä munuaisystävällisemmäksi. Siitä taas aiheutui lääkeainepitoisuuden lasku. Lääkärit olivat kuitenkin sitä mieltä, että ehkä se minulle riittää ja halusivat kuormittaa mahdollisimman vähän munuaisiani, jotka jo oireilivat vajaatoiminnan suuntaan. Kun on kohta 17 vuotta syönyt tällaisia "myrkkyjä", niin kyllä ne ennen pitkään rasittavat elimistöäkin.

Poliklinikalla oli tapahtunut jonkin laisia muutoksia. Ensinnäkin istuin entiseen tapaan tutussa odotustilassa, ennen kuin eräs mieshenkilö kysäisi, että olenko ilmoittautunut? Sanoin, että en yleensäkään ilmoittaudu kuin gastron hoitajalle, mutta hoitajaa ei näy huoneessaan. Tutkimuspuolen hoitajien infosta kyselin ja heille siis uuden kaavan mukaan pitikin ilmoittautua. Minut ohjattiin kulman taakse toiseen odotustilaan. Siellä oli uusi hoitaja  pömpelissään ja käski odottelemaan. Ennen olen aina saanut labratulosteen ennen vastaanottoa, mutta nyt sitä kysyessäni sanottiin, että sen saa vasta vastaanoton jälkeen....minkäköhän ihmeen takia? Minusta on ollut hyvä aina ensin seurata tutut tulokset ja sitten on voinut lääkäriltä kysellä mikä mättää. Jouduin odottelemaan hieman, sillä edellinen asiakas oli kuulema puhelias ja näin "varasti aikaani". No, eihän minulla mikään kiire itse asiassa ollut. Aika polilla meni joutuin Maijan huivia virkatessa.

Vihdoin pääsin vastaanotolle. Lääkäri oli minulle vieras, mutta erittäin asiallinen ja tarkka. Sain esitettyä asiani ja hän selvitteli näytteiden tulokset ja kirjoitti reseptit. Munuaisarvot olivat mukavasti lähteneet laskusuuntaan ja kalium sekä fosfori olivat normaalitasolla....hienoa. Vaikkakaan en ole ihan kaikkien sääntöjen mukaan noudatellut diettiä, mutta maidosta olen laistanut. Lisäksi kyselin mahdollisuutta saada iv:sti osteoporoosilääkettä. Se tarkoittaa sitä, että lääke annetaan suonen sisäisesti vain kerran vuodessa. Tähän astinen lääkitykseni on ollut kerran viikossa otettava, vatsaa ärsyttävä lääke. Olin hieman "äimän käkenä", kun lääkäri sanoi, ettei sen antaminen ole ongelma, vaan halutessani saan sen ilman muuta. Olin jo varautunut siihen, että tulee vastalause lääkäriltä. Yleensä kun ei haluta puuttua muihin ongelmiin. Nyt odottelen sitten kutsua vasta aukeavalta päiväosastolta, jossa se tiputus sitten suoritettaisiin. Sitten ei tarvitse enää muistella osteoporoosilääkitystä ja vastakin ärtyisi ehkä vähemmän.

Edit-täti päätti lisätä (22.10.2007) tekstiin vielä tietoa tuosta i.v:sti tiputettavasta osteoporoosilääkkeestä (jonka sattumalta vihodoin löysin):

Tsoledronaatti (Zometa) on laskimoon annettava bifosfonaatti. Se annetaan kerran vuodessa potilaille, joille muut osteoporoosilääkkeet eivät sovi. Esimerkiksi ruuansulatussairaus estää oraalisen lääkkeen imeytymisen.

Ainoa mistä nyt hieman klikkasi, oli alat-arvoni eli maksa-arvo. Näyttää siis siltä, että kuitenkin minulla on ollut vähäinen lääkitys ja siitähän voi seurata hyljintäreaktio. Näin päätettiin nostaa taas lääkitystä. Kuukauden päästä tarkistetaan lääkeainepitoisuus sekä maksa- ja munuaiskokeet. Sitten nähdään onko arvot muuttuneet. Aika stabiloinitia tämä lääkityksen antaminen on eli jos halutaan säästää munuaisia, niin vähennetään lääkitystä, josta voi taas seurata maksan toiminnan pettäminen. Ei ihan helppo yhtälö tämäkään. Seuraava kontrolli tämän välikontrollini jälkeen on vuosikontrolli helmikuussa maksakirurgilla ja kesäkuussa sitten tuolla gastropolilla.

Pääsin lähtemään vihdoin polilta. Sairaalan vessassa oli tällainen yllätys... eli miksi hanoista ei tule vettä? No, siksi kun joku on sattumalta "tarvinnut" pidetan käsisuihkuosan. Mitäköhän käyttöä sillä on vai eikö jollain ole omaa suihkuosaa pidetassaan. Taitaa olla sairaalassa joku kleptomaani liikkeellä. Minulle ei tulisi kyllä mieleenikaään napata tuollaista suinkuosaa.



Näyttää sairaaloissa kulkevan enemmänkin varkaita, kun tällaisella varoitukella vielä ilmoitettiin:



Pieni varoitusen sana kaikille....pitäkää kasseistanne huolta.

Monen moisia varkaita sielläkin siis liikkuu. Joku varasti omaa aikaanikin, mutta se annettakoon anteeksi.

Tänään minulla oli viimein aika Meilahden kliiniseen fysiologian laboratorioon. Viikko sitten oli jo varattu aika vuorokausiverenpainemittarin asennukseen, mutta soittivat edellisen viikon lopulla, että mittareista kaksi on epäkunnossa, joten joutuvat siirtämään tätä aikaa. Tänään sitten aamulla bussi/ratikkakyydillä kohti Meikkua. Raitiovaunukuski kuulutteli Töölön kohdalla, että liikenneonnettomuuden johdosta liikenne on muutettu kulkemaan suoraan Mannerheimintietä. Jouduin jäämään pois sitten jo mutkan kohdalla ja kävelemään klinikalle hieman enemmän. Matkalla siis ohitin tuon ns. onnettomuuspaikan ja silloin ei vielä selvinnyt, että mistä siinä oikein oli kyse. Paikalla oli paljon hälytysajoneuvoja ja palomiehet pohtivat parhaillaan raitiovaunun kohdalla sen siirtämistä. En kyllä nähnyt mitään siellä alla, eli jostain muusta olikin kyse. Myöhemmin luinkin uutisen täältä.



Onneksi ei kuitenkaan mitään henkilövahinkoja sattunut. Rekka ja raitiovaunu ovat aika kova yhdiselmä kolarissa.

Kliinisessä fysiologian laboratoriossa asennettiin mansetti ja rekisteröivä verenpainemittari kehooni. Sen tarkoitus on vuorokauden ajan mitata 20 minuutin välein päiväsaikaan ja 30 minuutin välein yöaikaan verenpaineeni. Lisäksi minun pitää kirjata päivän toiminnot kaavakkeeseen, jotta voidaan näin rekisteritietoja purkaessa nähdä, mitä olen päivän aikana tehnyt ja miten takemiseni on vaikuttanut paineeseen.

Hoitajalla oli tekemistä, että onnistui laittamaan tämän mittarin minulle. Ensin oli tarkoitus laittaa se vasempaan käteen, mutta paineita ei saatu mitattua. Sitten yritettiin oikeaan käteen ja siinäkin oli vaikeuksia. Lopuksi näytti hyvältä. Varmuuden vuoksi jäin polille odottamaan, että se myös toimii. Olisi ollut ikävää kääntyä matkan varrelta takaisin. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisin saanut uuden ajan, jolloin olisivat asentaneet ns. uudemman laitteen, joka ei ole niin herkkä kuin tämä. Toivottavasti paineet ovat kunnolla rekisteröityneet, kun huomenna samaan aikaan palautan laitteen. Tänään mittarin asentamiseen meni aikaa lähes 1½ tuntia, kun aikaa oli varattu 45 minuuttia. Joskus vaan ei sitten tahdo onnistua millään. Tulin kotiin ja ajattelin bussissa, että kuuleekohan muut kanssamatkustajat kun laite muutaman kerran matkan aikan pumppasi ilmaa.





Paksua letkua menee mansetista niskan takaa kehon etuosaan ja vyötärölle on asennettuna tämä rekisteröivä laite.

Tänään oli määrä mennä aamusta Kirralle hemoglobiinitutkimuksiin. Lähdin hyvissä ajoin kotoonta ehtiäkseni laboratorioon ennen sovittua ravitsemusterapeutin aikaa. Olinkin näyttenottopaikan edessä käytävällä jonottamassa vuoroani kolme varttia aiemmin tuota sovittua vastaanottoaikaa. Tosin ei mitenkään silminpistävän paljon ollut paikan päällä "jonoa", mutta kuitenkin se kulki verrattain hitaasti. Taisi vain pari hoitajaa olla labrassa paikalla ja muut olivat todennäköisesti osastokierroksella. Näyttää tuo hoitajapula iskostuneen vähän joka paikkaan sairaalassa. Kello kävi uhkaavasti ja minua edeltävää numeroa kutsuttiin sisälle. Henkilö oli jostain syystä kuitenkin poistunut jonosta ja minun vuoroni olisi ollut sopivasti, jolloin vielä olisin ehtinyt ajoissa ravitsemusterapeutille. Kuitenkn jonon hänniltä joku luisti hoitajan luokse ja sai puhuttua itsensä sisälle, enkä sitten kehdannut huutaa, että mullakin on kiirus. Jäin "kiltisti" odottamaan seuraavaa kutsua sisään, joka tuli just puolen aikaan, jolloin minua odoteltiin jo muualla. Kerroin hoitajalle, että nyt on kiire. Hän soitti onneksi terapeutille ja selvitti, että olen tulossa heti kun näytteet ovat otettu. Kuusi putkea verinäytteitä, jotka sisälsivät hemoglobiinin, rautakokeita sekä B-12-vitamiinikokeen ym. niihin liittyvää.Vihdoin olin valmis poistumaan ja kiiruhdin kulman taakse sovittuun paikkaan. Siellä minua jo odoteltiinkin.

Vakituinen ravitsemusterapeutti oli poissa ja sijainen oli paikalla. Tosin ei se minua haitannut. Ihan hyvä varmaan tämäkin oli. Hän kirjasi ylös ruokatottumuksiani ja antoi hyviä neuvoja ravitsemustottumusten muuttamiseen. Tosin omat ruokatottumukseni eivät ole kyllä kaikkein parhaimmat. Olen vähän sellainen, että "unohdan" usein syömisen, kun yksin päivällä ei ole kivä puputtaa ruokaa tai mitään. Keitän monesti aamukahvinkin vasta klo 15 maissa....ei hyvä.
Maitoa pitäisi opetella rajoittamaan, sillä siinä on runsaasti kaliumia, fosforia ja proteiinia. Osan maidosta voisi korvata soijamaidolla tai kaurajuomalla. Niitä voisi käyttää mm. ruoan valmistukseen. Niissäkin täytyy olla tarkkana, ettei ota mitä sattuu, vaan katsoa se tuotesisältö, että ei sisällä fosforia tai kaliumia. Perunassa on runsaasti kaliumia. Syötävämpää siitä saisi tietyin menetelmin. Perunat tulisi kuoria mahdollisesti jo edellisenä iltana. Niitä sitten liotetaan yön yli väljässä vedessä. Sitä ennen ne tulisi siivuttaa mahdollisimman ohuiksi siivuiksi. Seuraavana päivänä tulisi liotusvesi kaataa pois ja keittää perunat mahdollisimman väljässä vedessä. Lisäksi neuvottiin joku hapanimelä maku tekemään perunoiden päälle, jotta ne maistuisivat edes joltakin. Suolaa pitäisi välttää myös.Vaalea leipä olisi myös valttia, vaikka yleensä kehoitetaan välttämään sitä epätervellistä roskaleipää. Kaikki joka on epäterveellistä, taitaa olla terveellistä munuaisille. Ruisleipä taas on pahasta, sillä siinä on runsaasti noita kiellettyjä aineosia. Keitettyjä kasviksia tulee suosia, mutta raakoja vihanneksi välttää. Yksi hedelmä päivässä on hyvä syödä, että saa edes jotain vitamiineja, mutta banaanissa on runsaasti noita kielletyjä aineita. Maitoa ei siis pitäisi nauttia yli kahta lasillista päivässä. Tosin siitäkin määrästä pitää laskea mitä menee kahviin tai mitä menee muihin maitotaloustuotteisiin. Marjoistakin sanottiin, että metsämarjat ovat suositumpia kuin puutarhamarjat, joissa on runsaammin kaliumia. Mansikoita saa syödä Hedelmistä viinirypäleet sekä ananans ja vastaavat ovat parempia, mutta garambolaa ja greippiä meikäläiset eivät saa syödä. Valkoinen riisi ja makaroni on terveellisempiä kuin peruna. Maidossakin on proteiinia ja kaliumia tai fosforia ennemän kuin rasvaisemmassa kermassa. Kerma siis on parempaa kahvin kanssa ja toki voisi opetella juomaan osan päivän nautintoaineista teenä, johon ei tarvitse laittaa sitä valkaisuainetta.
Mitäköhän tässä opetteleisi syömään....pitäisikö olla ravinnotta vai opetella rajoittamaan? Muuten voi käydä niin kuin Mannen hevosen....juuri kun oppi olemaan syömättä, se kuoli. Tosin enhän tähänkään asti ole ollut mikään suursyömäri, mutta aina kun jotain kielletään, niin silloin sitä tekisi mieli. Tosin en ole muutamaan viikkoon ostanut banaania, vaikkakin se on suurta herkkuani.

Ensi viikolla keskiviikkona sitten haen Meilahdesta vuorokausiverenpainemittarin, jolla seurataan 24 tuntia paineitani. Siten saadaan selville todellinen verenpaineeni.


Kirurginen sairaala...U-rappu  eli munuaispoli valkoisessa rakennuksessa ja siinä yläkerrassa on tuttuakin tutumpi teho-osasto

Jokatapauksessa...vappua vietetään...simaa ja munkkia!

Tänään oli sitten se aika sinne Kirran Nefrologille. Jännitti niin, että mahan pohjassa taisi ihan perhosia lennellä. Olin jopa tuntia ennen anettua aikaa vastaanotolla. Vuoroni tultua huusi minut sisälle sympaattissen oloinen lääkäri. Pitkästä aikaan minusta tuntui, että nyt saan kokonaisvaltaista hoitoa. Munuaisarvot olivat hieman laskussa viime kertaan nähden. Ehkä se hyljinnänestolääkityksen vaihto oli tehnyt suotuisan vaikutuksen munuaisiini. Lisäksi kaliumarvot olivat normaalit, mutta siinä ylärajalla kuitenkin. Hemoglobiini oli laskenut aika reilusti. Normaalisti minulla on ollut tosi hyvä eli noin 130-140,. mutta nyt oli vain 111. Tämä on minulle liian matala, kun en ole tottunut tällaisiin arvoihin. Kerroin, että verenpaine heittelee ja olen kaatunutkin. Lääkäri määräsi vuorokausiverenpainemittaukseen vapun jälkeen. Silloin saa sen todellisen lukeman, mitä paine on. Lisäksi hän haluaa, että munuaisista otetaan biopsia. Siihen tulee osastolta kutsu ja joudun olemaan sairaalassa vähintään kaksi päivää.
Ensi viikolla siis menen laboratorioon, jossa otetaan hemoglobiinitutkimuksia ja sen jälkeen minulla on aika ravitsemusterapeutille. Ei ole mitään isompaa häikkää vielä, mutta tuumasi ettei kannata odotella niin kauan, että tulee niitä ongelmia. Seuraavalla viikolla on sitten se verenpainemittaus ja ehkä noin kuukauden päästä sitten saan kutsun osastolle. Mahdollisesti vielä ottavat suolistotähystyksenkin, jos hemoglobiinin lasku ei selviä muuten. On tässä tutkimuksia vähäksi aikaa.
Lisäksi sitten kerroin herpesongelmastani ja hän oli heti valmis kirjoittamaan minulle lääkitystä siihen. Vielä ei mennä estolääkitykseen, mutta sain kolme kuuria, jotta voin tarvittaessa ottaa.  Lopuksi vielä kysyttiin, että onko mitään mielessä mitä haluaisin kysyä. Ei tullut muuta mieleen. Hoitajakin oli äärimmäisen ystävällinen. Nyt tuli kaikki asiat hoidettua ja kotimatkalla poikkesin apteekissa hakemassa rohtoja huuleeni.


"Näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti...."

Tänään oli edessä Kirurgisen sairaalan laboratorionäytteet sekä munuaisten ultraäänitutkimus. Heräsin rutiinin omaisesti aamuisille tarpeilleni. Toki oli taas muistettava, että mukaan labraan oli vietävä vuorokauden nestekeräys sekä pari putkea samaa kirkasta nestettä.
Aina se sama juttu tulee julkisilla matkustaessa mieleen, että pitänee pitää kassistaan kiinni kuin aarrearkusta. Kenties joku himoitsisi juuri tuota pinkkiä kassia ja miettii tuskaisesti, että mitkäköhän tuokin eukko siinä mukanaan kantaa. Olisi se aikamoinen pettymys, jos kassi tulisi varastetuksi. Suurin pettymys kuitenkin se taitaisi olla itse kassin ottajalle. No, onneksi kuitenkin selvisin sairaalaan aarteeni kanssa.
Laboratoriossa vastassa olikin iloinen tuttu laboratoriohoitaja jo vuosikymmenen takaa. Iloissaan tervehti ja kyseli kuulumisiani. Kiva kun muistetaan ja täällä Kirralla kun ei ole välttämättä mikään sv-tunnus vaan tuntevat potilaana. Hoitaja kyseli siinä, että kuinkas monta vuotta minulla onkaan viimeiestä maksaniirtoleikkauksesta? Vastasin, että kaksitoista tuli vast' ikään täyteen. Kyseli, että olikos silloin menossa viimeiseen leikkaukseen, kun sairaalassa oli hoitajalakko ja hän oli lakkovahtina? Muistin kyllä, että hoitajalakkohan silloin oli. Hän muisteli kuinka seisoi lakkovahtina portilla ja professori tuli itse kertomaan hänelle, että tulossa on maksansiirto, joten siirtoon tulevat työntekijät pitää päästää töihin. Sellaiset asiathan hoidettiin lakosta huolimatta. Olin jäänyt tämän hoitajan mieleen, kun hän oli ajatellut siellä seistessään minua, jota leikkausta ennen oli lukuisat kerrat ottanut verinäytteitä ja tiesi ja tunsi minun kuntoni. Näin jälikäteen on kiva muistella sellaisia tilanteita.
Tultuani laboratoriosta tapasin erään munuaisiirron saaneen potilastutun, jota en ollut tavannut varmaan yli kymmeneen vuoteen. Kävimme yhdessä kahvilla ja odottelin ultraäänikuvaukseen menoa.
Sitten aika läheni varattua kuvausaikaa, joten tallustin sisätautipolin kerrokseen röntgeniin, kun keskusröntgen oli suljettu remontin vuoksi.
Luukulla sitten jäin hetken äimän käkenä miettimään, kun osastonavustaja sanoi luukun toisessa päässä, että ei ole lähetettä. Hetken jo pelkäsin, että minulla on aina yhtä huono tuuri. Tuleekohan tästä samankaltainen juttu kun siitä Hesarin tilausjutustakin? Sanoin, että olen saanut varatun ajan postitse ja ensi viikolla on munaislääkärin eli nefrologin vastaanotto. Hän kyllä sanoi hyvin ymmärtävänsä sen, mutta lähetettä heille ei ole saapunut. Soitto sisätautipolille ja sieltä sitten lähettivät sähköisesti sen lähetteen sinne rötgeniin. Onneksi sentään ei ollut sellaisesta asiasta kyse, että en olisikaan päässyt sinne kuvaukseen, kun joku ei ole huomannut toimittaa lähetettä. Luulempa, että se yläkerran keskusröntgenin remontti taas jotenkin sotki tätä systeemiä. Ultraäänitutkimuksessa ei todellakaan mennyt kauan aikaa, eikä tehnyt minkään verran edes kipeätäkään....helppo nakki.
Matkalla kotia kohti tapasin tyttären lapsineen kaupungissa. Yhdessä suuntasimme kulkumme kohti kummityttäreni  Mimmin  9-vuotissynttäreitä. Siellä oli ilo ylimmillään ja sukua ja kavereita koolla. Illalla vielä päätimme lähteä keilaamaan pitkästä aikaa. Oli ihan kivaa taas harjoitella ja kohtalaisesti onnistikin....näillä taidoilla. Huomenna täytyykin mennä  leikkuuttamaan kevät hiukset, kun lauantaina vietetään potilasyhdistyksen 40-vuotisjuhlataivalta Finlandiatalossa Sanna Pietiäisen konserttia kuunnellessa, huomion osoituksia seuratessa sekä isä-Mitron juhlapuhetta kuunnellessa. Päälle päätteeksi on luvassa juhlakahvit sekä juhlaillallinen sekä tanssin taikaa. Päivälle tulee kyllä pituutta yli työpäivän verran, mutta eiköhän sitä aina juhlia jaksa?