Viime joulun jälkeen tein yllättävän löydön lähiön Cittarista. Sain pari puolimetristä lyhtyä hyvään alehintaan. Viime talven ne palvelivat parvekkeellamme valaisten pimeää pihapiiriä ja kevään tullen siirsin ne odottamaan seuraavan talven käyttöä. Kesällä oli sitten jossain vaiheessa joku "pitkäkyntinen" vieraillut parvekkeellamme, ottaen talteen juuri ostamani vaaleanpunaisen kellokukan saviruukkuineen ja sekös silloin harmitti. En sitten kesällä kiinnittänyt mitään huomiota parvekkeella "olevaan" kynttilälyhtyy tai liekö sitten jo silloin samaan aikaan muuttanut lyhty muualle asumaan.

Tänään sitten shoppailimme äitini kanssa Plantagenilla ja katselimme kyseisen kokoisia lyhtyjä, joiden hinta oli noin kyydenkympin tienoilla. Totesin miehelleni, että pitääkin laittaa se lyhty käyttöön, jolloin mieheni tuumasi, ettei ole nähnyt kyseistä lyhtyä parvekkeellamme. Toisen lyhdyn veimme keväällä mökille....toivottavasti se olisi tallessa siellä. Parveketta kolutessamme emme  löytäneet jättilyhtyä eli joku varas sen on vienyt. Tuntuu tosi kurjalta, että ikkunamme takana käy tämän tästä joku viemässä jotain toisen omaa. Asumme maatasossa ja pihaaluettamme erottaa piikkinen puska-aitus sekä puinen portti, joka on varustettu linkkusalvalla. Tuntuu tosi pelottavalta, kun joku vieras tulee toisen reviirille tämän tästä ja vie joitain naapurille kuuluvaa. Herää epäilys, että asuuko naapuristossamme varkaita vai onko naapureilla kleptomaanivieraita. Miehen juhlapaita katosi kesällä myös pyykkinarulta ja sille tielle sekin sitten lähti. Toivottavasti on palvellut käyttäjäänsä yhtä hyvin kuin tanssipaitana miestäni.

Kadonnen lyhdyn arvoitus?

Kenpä tietäis sen. Toivontaan kuitenkin kaikille hyvää ensimmäistä adventtia ja joulun odotusta  sekä joulumieltä myös niille,  jotka eivät kunnioita toisen omaisuutta. Joskus se voi sitten osua omaan nilkkankin.

Edit  28.11.2010

Selailin aamusella kuvatiedostoani ja löysin tämän kuva, josta selviää hieman ajankohtaa minkä jälkeen lyhty katosi. Laitoin kesäkuussa roskiksemme kulmalle ilmoituksen varastetusta kukasta ja samassa kuvakansiossa oli tämä kuva. Kuvassa oleva kellokukka oli ostettu kadonneen tilalle heti muutaman päivän jälkeen. Lyhty siis oli siinä vaiheessa vielä paikallaan, vaan sen jälkeen sitä ei sitten ole todennäköisesti siinä ollut. Kesän aikana vaan on silmä sitten kai tottunut siihen ja olen ihan unohtanut tuon lyhdyn, ennenkuin sitä nyt kaipasin. Kesällä jotenkin silmät tarttuu noihin kukkasiin. Nyt kun lyhtyä siis olisin kaivannut, niin eipä ollutkaan tuossa. Epäilenpä, että samoinen kukkavaras on täydentänyt omaa parvekkettaan tuolla lyhdyllä ja hakenut sen sitten toisella kertaa mukaansa. Karmeelta tuntuu, kun hiippareita liikkuu ihan ikkunamme takana, omalla reviirillämme. :(

Tänään, 11.9 tulee isäni kuolemasta kuluneeksi 12 vuotta. Suru on muuttunut vuosien aikana kaipaukseksi ja varsinkin tänä päivänä on suru taas niin pinnalla, käsin kosketeltavissa. Viime päiviänä on isä ollut jälleen monesti muistoissani. Monet käden jäljet muistuttavat hänestä. Isä oli sellainen puuhastelija, joka nikkaroi kapioarkkuja, teki kirjahyllyn kotiin, näperteli kaikkea käsillään, kokeili maalata tauluja ja kuvaili palon kaitafilmikameralla kotona ja myöhemmin videolla kuvia laidasta laitaan. Nuo vanhat filmit pitäisi saada tallennettua dvd-muotoon nauhoilta muistoksi.

Ajatuksissa on myös kahdentoistavuoden takaiset muistot siitä päivästä jolloin isä kuoli. Monesti tulee kerrattua tuon päivän tapahtumia ja jotenkin ne ovat jääneet mieleen niin pysyvästi, että muistaa melkein tarkalleen mitä sinä päivänä on tehnyt ja missä ollut. Isä kuoli sydänkohtaukseen oman kotinsa sohvalle, kun äiti oli ollut minua auttamassa pyykkituvassa. Monesti mietin, että entä jos äiti olisi ollut kotona ja minä en olisi tarvinnut apua....olisiko kaikki ollut toisin. Asiat vaan menevät niin kuin ne on mennäkseen ja turhaan niitä on jossittella, mutta ihminen on vaan sellainen, että sitä puntaroi vaihtoehtoja ja miettiin olisiko pitänyt tehdä jotain toisin.

Isän muistolle

Word Trade Centerin tuhoisassa itsemurhaiskussa kuoli 11.9.2001, lähes 3000 ihmistä. Tänään on kulunut tuosta tapahtumasta 8 vuotta. Muistakaamme myös heitä tänä surullisen syyskuun päivänä.

Wikipediassa lisää tuosta päivästä.

Ostin pari viikkoa sitten uuden aurinkovarjon parvekkeelleni. Koska pieni eläke menee yleensä kädestä suuhun ja mitää juuri ei jää säästöön, niin kovin kallista varjoa en raaskinut ostaa. Kuitenkin se harmitti kun äsken mies ihmetteli, että missä kummassa se varjo on parvekkeelta. Eräänä päivänä portti oli vähän auki ja varjo oli jotenkin vinossa. Eilen se kuitenkin oli vielä parvekkeella, kun työkaverini kävi kylässä ja esittelin hänelle uutta aurinkovarjoani ja selitin, kuinka vanha varjo oli kulahtanut ja revennyt yläosasta.  Olin niin tyytyväinen uuteen, pirteään turkoosin väriseen aurinkovarjooni, jossa oli uusi valkoinen varsikin. Aurinkovarjo oli kiinnitetty muoviseen pidikkeeseen, mutta siitä se nyt sitten oli pois.

Ei nyt uskoisi, että tuuli nappaisi aurinkovarjoani tuon korkean suojakaiteen takaa. Lisäksi kun varjossa oli kiinni vielä tukijalkakin, niin tokkopa tuuli sitä jaksaisi kuljettaa pihaportista ulos ja piikkisen pusikon yli. Uskon kyllä, että joku pitkäkyntinen ohikulkija sen on napannut. Siitähän saattoi saada "oivan" sateenvarjon, jos yöllisen reissun aikan sada sattoi yllättää. Pitänee olla silmät ja korvat tarkkana ja tuijotella ihmisten parkkeita ja viljelypalstoja, jos jossain tuon värinen päivänvarjo sattuisi silmiini tulemaan. Laitoin jo roskahuoneen oveen lapun, sillä tuntuu niin kurjalta, että kun muutenkin joutuu venyttämään "pennejä", niin sitten pitää vielä jonkun tuottaa lisää mielipahaa ja varastaa työkyvyttömältä jotain. Olisin voinut antaa sen vanhan varjoni, jos sadetta varten piti varjo saada.

Kaipa kaikki pitää kettingeillä ja munalukoilla sitoa kiinni pihamaalleen. Pitänee kai porttiinkin laittaa munalukko.

Edit: 17.6.2009

Aamulla aikaisin tilanne selkeentyi. Naapuri koputti parvekkeen ovea ja kertoi löytäneensä varjon pusikosta pihapiiristä. Tuntuu aika mahdottomalta, että tuuli olisi sen niin korkealle heittänyt ja vielä piikkipusikon läpi. Naapuri oli ottanut varjon talteen ja lupasi palauttaa sen jossain vaiheessa. Niin tai näin, mutta kadonnut salamatkustaja löytyi. Hyvä kun laitoin katoamisilmoituksen roskahuoneen seinään. Tokkopa kukaan naapuri olisi kehdannut omalle parvekkeelleen sitä laittaa. Ehkä joku on vetänyt varjon pavekkeelta ja heittänyt sen pusikkoon. Nyt tulikin jo parempi mieli.

Tänään sain surullisen puhelinsoiton ystäväni tyttäreltä. Hänen äitinsä oli menehtynyt 21.12 äkilliseen sairauskohtaukseen, ikävästi näin joulun alla. Nukahtanut kauiiden joululaulujen soidessa, miehensä olkapäätä vasten. Ei kai kauniimin täältä voi lähteä pois, mutta silti jäi syvä suru niin läheisille kuin ystävillekin. Hän menehtyi vain 51-vuoden ikäisenä. Olimme paljon yhteydessä toistemme kanssa. Olen tuntenut tuon ystäväni jo 17 vuoden ajan eli tämän oman sairastumisen kautta olen häneen tutustunut. Ensimmäisen kerran tapasimme jollain kuntoutuskurssilla 90-luvun alkupuolella ja sen jälkeen kisoissa, juoksimme kilpaa.
Meitä on yhdistänyt vertaistuki- ja järjestötoiminta. Aina kun on ollut mahdollista, niin yövyimme kursseillakin samassa huoneessa ja teimme paljon paritöitä yhdessä järejstörintamalla, koska hommat näittivät sujuvan meiltä kitkattomasti. Meillä oli paljon yhteistä ja vielä joulun alla toi posteljooni joulutervehdyksenä kortinkin häneltä. Itse en tullut laittaneeksi korttia, sillä tänä vuonna laitoin hyvin vähän kortteja, mutta päätin laittaa häelle virtuaalisen joulutervehdyksen. Paluuviestinä tuli ilmoitus, että hän on lomalla ja palaa asiaa tammikuussa. Tuota viestiäni hän ei siis ehtinyt enää samaan, vaan nukkui ikiuneen ennen sitä. Marraskuussa tapasimme viimeisen kerran ja jäi paljon puhuttavaa ja oli tarkoitus vaihtaa ajatuksia vielä sähköpostitse. Aika ei enää antanut myöten, vaan hän nukkui ikiuneen.

Arvaa vaan, että harmittaako? Päivätorkuilta herättyäni huomasin, että olen kadottanut sydämeni. Sydän rinnassa heitti muutaman voltin tajutessani, että ranteessani ollut Kalevalan talonsydän-rannekoru on kadonnut. Olin saanut talonsydänsetin 50-vuotispäivälahjaksi nelisen vuotta sitten työtoveririltani ja olin silloin ihan "ällikällä päähänlyöty", ihmetellessäni että työkaveri voi antaa niin arvokkaan setin minulle lahjaksi.



Mietin tekemisiäni ja menemisiäni keskiviikon jälkeen. Silloin ainakin koru oli vielä ranteessa, ollessani kokemuskouluttajaseminaarissa. Muistan, kuinka tilaisuudessa mukana ollut ystäväni kysyi, että onko tuo koru Kalevalakoru ja totesin sen olevan "talonsydän". Sen jälkeen ei minulla ole mitään mielikuvaa tuosta korusta. Mietin missä ihmeessä se voisi olla? Mylläsin vuoteeni, katsoin nojatuolinen pehmusteiden välit, villatakin hihansuut, juhlapuseron hihat ym. ym. Ei vaan ole osanut silmiini.
Minne menin seminaarista? Kävelin askartelukauppoihin, Kamppiin...bussille, apteekkiin, kotiin. Torstaina  bussilla maksakerhoon, ystävän kyydissä keilaamaan, keilaamassa, kotiin....Perjantaina sairaalan labraan, valokuvaamoon, kirpparille, halpakauppaan, veljelle, kotiin ja kauppaan. Lauantaina koulun 100-vuotisjuhliin koululle ja illalla iltajuhliin.
Taitaa olla aika mahdottomuus etsiä korua. On kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Katselin juhlakuvaa kameralta ja zoomasin näkyvissä olevan käteni rannetta. Todellakaan siinä ei eilen illalla näkynyt enää tuota korua. Onkohan se kotosalla vai onko joku sen löytänyt? Toivottavasti se olisi jossain tallessa, sillä en oikein raaskisi uuttakaan ostaa tilalle ja tuollaisissa lahjoissa on aina tunnearvoa. Heti melkein saatuani korusetin aikoinaan lahjaksi, kadotin jo muutaman viikon päästä toisen korviksen siitä. Ei auttanut silloin muu, kuin käydä ostamassa uudet samanlaiset korvakorut. Harmi, ettei saanut yhtä ostaa kerrallaan, vaan piti ostaa parilliset. Nyt on kaiken varalta sitten yksi pariton sydän odottamassa käyttöä.

Olenkohan tulossa vanhaksi ja hajamieiliseksi? Sanotaan, että kulta tulee aina takaisin. Siinä mielessä tietenkin harmi, ettei koru ollut kultaa, vaan pronssia, jos nyt sanontoihin on uskominen. Toki vielä enemmän harmittaisi, jos koru olisi ollut kultaa.

Surullinen syyskuu sai onnettomalla tavalla listaan taas uuden ikävän tapahtuman. Onko enää lottovoitto elää Suomessa? Tämä ikävällä tavalla päättynyt tragedia on jatkona muiden lähiaikoina sattuneiden, ihmisten pahoinvointiin heijastastuneisiin tapahtumiin. Mietityttää, että minne uskaltaa enää mennä turvallisin mielin ja pitääkö lasten opetella jo pienstymyksiä, joihin ei pysty saamaan vastauksia.
Yrittää mielessään vaan kuvitella, kuinka kauhean surulliselta ja ikävältä tapahtuma tuntuu niissä perheissä, joita tämä tragedia koskettaa. Miksi tällaista tapahtuu? Miten tällaiset tapahumat voidaan estää?



"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi."

Surunkohtaaminen voi olla vaikea tilanne ja mistä silloin löytää henkistä tukea ja apua. Täältä ainakin löytyy jotain eli Suomen ev.lut. kirkon sivuilla on "Surun kohtaamisesta".

Palaa kynttilä hiljalleen,
ilta pimenee.
Tuska kaivaa rintaa,
koskee, kirvelee.
Kuun valolta lohtua pyydän,
auta poloista.
Yksinäistä kulkijaa,
muiden joukossa.
Suljen silmät kostuneet
ja yhteen käteni liitän.
Pyydän rauhaa sydämeen
ja voimaa jaksamaan.

Voimia kaikille Kauhajoen turmassa menetyneiden läheisille ja surun ja tapahtuman kohdanneille!
Virtuaalikynttilän voi käydä sytyttämässä Lintukodon sivustolla ja välittää osanottonsa sitä kautta onnettomuuden uhreja sureville läheisille.

Syyskuusta tulee monet ikävät muistot mieleen. 11.9 on oman isäni kuolinpäivä. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi eilen 11 vuotta.



Tämä kuva on otettu isäni nuoruusvuosilta eli 1948. Niin paljon olisin vielä toivonut hänen näkevän ja kokevan, mutta luoja päätti toisin.

Tuo sama päivä toistuu World Trade Centerin iskussa New Yorkissa v. 2001 eli sekin tapahtui 11.9.
Muistan myös Dianan kuoleman ja se tapahtui vain 1½ viikkoa ennen isäni kuolemaa eli 31.8.1997. Näistä kaikista päivistä on jäänyt mieleeni paikka, jossa olin silloin kun uutisen kuulin.

Isän kuolessa olin tyttären luona ja äiti oli aamulla ollut kanssani pyykkituvassa ja kotiin mennessään oli löytänyt isäni kuolleena sohvalta. Sydän ei kestänyt enää. Itse olin lähtenyt ennen äidin kotiinmenoa kaupunkiin ja sieltä tyttäreni luokse. Oli aika shokki, kun kuulin uutisen ja mietin, että miksi äidin pitikin olla meillä...jospa olisi ollut kotona, niin olisiko isä ehtinyt saada apua ja selvitä. Tosin muutama infarkti jo ennen tuota viimeistä saattoi olla liikaa ja ehkä hänen päivänsä olivat siten jo muutenkin hiipumassa.

Missä olin kun Diana kuoli? Olimme matkalla kirpparille Vantaalla, kehä kolmosen kupeessa, kun kuuntelimme radiota ja minun piti pyytää miehen toistamaan, että mitä se uutistenlukija oikein sanoi. Eihän prinsessat noin vain voi kuolla....eihän se voi olla totta. Jotenkin se tuntui niin uskomattomalta, kuin huonolta pilalta. Tottahan se kuitenkin oli. Hautajaisetkin piti ottaa filminauhalle ja ne pidettiin 6.11 eli vain muutama päivä ennen isäni kuolemaa. Muistan vielä kuinka silloin vajaa neljävuotias lapsenlapseni kyseli, että koska ukki on telkkarissa, kun hän luuli, että kaikkien kuolleiden hautajaiset näytetään. Lapsen ajatusmaailma on niin jännä. Tästä Dianan kuolemasta taisin säästää uutislehtiä muistoksi.

Missä sitten olin 11.9.2001? Olin kotona ja istuimme olohuoneen lattialla puuhastelemassa jotain tyttären ja lastenlasten kanssa, kun uutiset tulivat telkkarista ja näkyi kuinka korkeat rakennukset sortuivat ja hetkessä piirtyi silmien eteen jotain aivan uskomatonta. Voiko tämäkään olla totta?

Missä sitten olin 27.9.1998? Mitä silloin tapahtui? Olin kuntoutuksessa Siilinjärven kuntoutuskeskuksessa, kun palohälytin alkoi soida huoneeni ulkopuolella. Ihmettelin hetken sitä ja puin vaatteet nopeasti takaisin päälleni. Hyvin pian tajusin portaikosta tulevan sankan savun kohti yläkerataa ja poistuin takaisin niin pian kuin ehdin. Onneksi pääsin porukan matkassa ikkunasta katolle turvaan, jossa kuitenkin loukkasin jalkani kompasuessani katolla johonkin metalliseen tolppaan ja jalastani tuli runsaasti verta. Lopulta pääsimme turvaan ja minun piti laskeutua noin seitsemän metriä alas tikkaita, jalka verta valuvana. Tuntui aika kauhealta tilanne. Tulipalosta annettiin suurhälytys ja kuntoutuskeskuksen baari huoneeni lähes alapuolella paloi täysin. Minut vietiin ambulanssilla keskussairaalaan, jossa jalkani tikattiin ja pääsin aamuyöllä takaisin laitokseen, kun tunsin sairaaalassa oloni tosi orvoksi ja yksinäiseksi. Olihan tilanne aika valju ja ikäväkin. Onneksi selvisin siitä vähin henkisin vammoin ja ruumiillisia vammojakin tuli vain muutama tikki sääreeni. Tästä tapahtumasta minulla on lehtileikkeleitä sekä onnettomuuden tutkintaselostuskin, kun jouduin kertomaan tapahtumaa tutkijoille.Siellä olen mainittuna tulipalossa, jossa kaksi henkilöä loukkaantui lievästi. Taisin olla aika surullinen näky seuraavana päivänä takkahuoneeseen kyhätyn aamiaisen jälkeen pihamaalla. Minulla oli valkoiset puuvillahousut, jotka olivat lahkeesta aivan veressä ja kainalossani oli villahuopa, kun istuin rakennuksen laidalla yksin ja suruissani ihmetellen että minne menen. Omasta huoneestani oli jouduttu rikkomaan ikkuna, sillä palomiehet luulivat minun olleen vielä siellä, kun sälekaihtimeni olivat jääneet kiinni, kun piti mennä nukkumaan ennen tuota hälytystä. En päässyt enää takaisin huoneeseeni. Viikon vietin kuitenkin vielä kuntoutuksessa tuon tapahtuman jälkeen, vaikka jalkani oli haavoittunut. Muutaman päivän päästä pidettiin kriisikokous, jota jotkut asukkaat pitivät turhana. He olivat olleet aivan toisella puolen rakennusta palon sattuessa. Toiset eivät olleeet edes heränneet koviin hälytysajoneuvojen ulinoihin. Tuntui hieman pahalta, kun joku tuhahti, että mitä ihmeen kriisikokousta täällä tarvitaan....eihän edes mitään vakavaa sattunut. Minusta tuo kokemus oli jo tarpeeksi vakava, kun säntäsin katolla keskellä yötä loukkaantuneena, emmekä löytäneet pimeässä alasmenoportaita. Kyllä se asian pohtiminen porukan kanssa oli tarpeellista.

Niin, mitä sitten vielä tapahtui syyskuussa. Vain päivä eroa tuohon tulipalo-onnettomuuteen, mutta vuosia aikaisemmin tapahtui tuhoisa Estonia-onnettomuus. Tämä tapahtuma tuli elävästi mieleeni juuri tuona tulipalohetkenä. Mistäkö syystä? Siitä syystä, että meidän piti poistua hotellista ikkunan kautta katolle ja kun minulla oli kaihi silmässä, niin en erottanut mitä pimeässä näkyi. En tiennyt oliko edessäni pelkkää tyhjyyttä vai oliko siinä katto alla. Tuo Estonian tapahtuma tuli jotekin alitajuntaani ja ajattelin, että miltä mahtoi tuntua hypätä tuntemattomaan? Mahtoi olla järkyttävä tilanne hypätä pelastuslauttoihin, kun ei tiennyt ehkä oliko alla mitään vai oliko hyppy hyiseen veteen, kuolon kouriin. Itse vielä mietin tuossa tulipalossa, että kun näillä kahdella tapahtumalla on vain kuukaudenpäivissä päivän ero, niin voin kuvitella kuinka jäätävän kylmää merellä oli, kun tuolla katollakin tuntui tosi syksyisen kolealta lähes kahden aikaan yöllä. Estonia-onnettomuushan sattui siis 28.9.1994. Tästä onnettomuudesta olen myös säästänyt uutislehtiä. Missä minä silloin olin? Olin silloin elinsiirtoklinikalla, jossa toivuin toisesta maksansiirrostani, joka oli tehty kesäkuussa. Minulla oli paljon ongelmia ja siksi jouduin olemaan antibiottitiputuksessa ja koko ajan suunniteltiin mahdollista uutta maksansiirtoa.

Järkyttyneenä katselin sairaalan televisiosta tuhoisaa risteilyonnettomuutta. Mietin siinä tilassa, että niillä ihmisillä ei juurikaan ole toivoa, mutta minulla sentään on vielä toivoa selviytymisestä. Minulle voidaan ehkä antaa vielä uusi mahdollisuus eli kolmas maksansiirto. Tuntui, että onko elämä reilua? Ei kai se koskaan sitä ole. Onko tämä kohtalon sanelemaa juttua vai onko päivämme lasketut jo ennen syntymäämme; kuten moni niin uskoo. Itse en usko siihen, että jonkun ihmisen on "määrä" kuolla tiettynä hetkenä. Elämä on ehkä sattumalta saatua ja se voi myös päättyä sattumalta. Äitini uskoo vahvasti kohtaloon ja siihen, että jonkun oli määrä kuolla. Minä taas hänelle monesti sanon, jos hän ei hakeudu vaivoinensa hoitoon, että ei sitä kohtaloa kannata kuitenkaan avittaa, vaan taistella sitä vastaan.



Syksyinen liekki palakoon kaikkien syyskuisten tapahtumien uhrien sekä isäni muistolle. Toivottavasti nämä syyskuun ikävyydet jo loppuvat.

Olin polikäynnillä, syöpäkasvainta näyttämässä ja päätin mennä kaupunkiin uusimaan matkalippuni kantaosaa. Kävin ennen tutkimusta passikuvauksessa, jotta saisin kohtalaisen näköiset kuvat, koska olin asennoitunut tuohon tuumorin poistoon.Polilta jatkoin matkaan kävellen keskustaan ja päätin tehdä muutaman synttärilahjaostokseni samalla reissulla. Käväisin Fooruminssa, josta ostin pieniä synttäriostoksia lapsenlapsilleni. Lopuksi ajattelin piipahtaa vielä keskustan Halosella. Sitä ennen käväisin pienessä rihkamakaupassa Foorumissa, jossa myytiin koruja ja koristeita, koristeellisia tossuja sekä päähineitä. Kaupassa havaitsin vain nuoria naisia ja jonkun vähän iäkkäämänkin naisen. En ainakaan huomannut miespuolisia asiakkaita ja hieman kyllä hämmästyisin, jos sellaisessa kaupassa miehet asioisivat. En ostanut mitään, katselin vain yhden lierihatun hintaa, mutta laitoin sen takaisin, sillä liian kallis minulle. Jatkoin matkaani kävellen Stokkan ohi, kääntyäkseni Keskuskadulle. Silloin eräs ulkolainen pariskunta hihkaisi, että minulla on reppu auki. Pikkureppuni vetoketju oli ammoisen auki ja ensisilmäyksellä havaitsin, että rahapussini oli kadonnut. Pala nousi kurkkuun....onneksi kamerani oli tallella. Lisäksi kännykkä ja matkalippu olivat taskussa, kuin siunauksesta. Soitin hädissäni miehelleni, joka neuvoi kuollettamaan pankkikortin. Siinä puhellessani hänen kanssaan, kompastuin kadulla pieneen notkelmaan ja lensin rähmälleni keskelle katua. Onneksi en satuttanut, mutta arvaa...harmittiko? Kaikki tuntui menevät pieneen tänä päivänä.  Kiirehdin lähimpään pankkikonttoriin, jossa oli vain muita pankkipalveluita, mutta ei kassapalveluita. Neuvoivat odottamaan ja ottamaan jonotuslapun. Puolessa tunnissa ei juuri mitään edistystä ollut tapahtunut toimiston asiakasvirrassa, joten hätistin hieman heitä. Sain puhelinnumeron, johon voisin itse tehdä katoamisilmoituksen. Niinpä soitin itse sinne, kuollettaakseni kortin. Uuden kortin saaminen kestäisi puolitoista viikkoa....harmillista.

Kiiruustin jatkoin junalla lähiöömme ja matkalla muistin, että syy minkä vuoksi keskustaan lähdin eli kantakortin uusiminen, jäi tekemättä. Nyt oli kuitenkin tärkeintä tehdä rikosilmoitus. Niinpä suunnistin suoraan poliisilaitokselle. Minua neuvottiin käymään Kelassa ja kirjasossa. Kirjastokortti oli myös jäädytettävä, ettei kukaan käytä sitä hyödykseen. Kelalle kuitenkin suunnistin ensimmäisenä. Huh-huijakkaa...siellä oli yli neljäkymmentä asiakasta numeronäytön mukaan, ennen minua. Kauhistelin ja kyselin siinä sivussa, että pitääkö minut tämän asiani takia jonottaaa. Neuvottiin täyttämään sairasvakuutuskorttihakemus, mutta jos tarvitsen väliaikaista korttia, niin sitten kannattaisi jäädä jonottamaan. Pakkohan minun on kortti saada, sillä syön niin kalliita lääkkeitä, ettei eläkkeeni riittäisi niihin. Sain jonotusaikana kymmenen numeroa pienemmän luvun, kun joku asiakas kyllästyi jonottamiseen ja jätti lappunsa tiskille. Kello oli lähes neljä ja olin jonottanut yli tunnin, kun minut kutsuttiin asiointiluukulle. Siinäpä kävinkin niin, että en olisi saanut väliaikaista korttia, sillä minulla olisi pitänyt olla henkkarit ja mistäs sellaisen olisin tehnyt, kun selvitin, että rahapussini on varastettu.. Laki on laki, eikä siitä voida tinkiä. Opastivat, että voisin saada hakukaavakkeen, jolla voisiin hakea ostamastain lääkkeestä kelakorvausta jälkikäteen. Höh....eihän minulla ole sellaisia rahoja edelleenkään sijoittaa lääkkeisiini. Sanoivat, että voisin hakea rahaa sossulta lainaksi. Tyrmistyin, sillä sanoin, että tarvitsen lääkkeeni. Lisäksi tiedostoista ei muka löytynyt tietoa, että minulla olisi erityiskorvattavia lääkkeitä. Sanoin, että minulla on niin monta sairautta, johon nimen omaan on niitä lääkkeitä. Pyydettiin tulemaan seuraavana päivänä uudelleen passin kanssa, jotta homma hoituisi. Sanoin, etten rupea jonottamaan enää toista päivää parian tuntia, sillä kysyessäni minulle luvattiin se väliaikainen kortti. Virkailija lupasi minulle ajan aamusta suoraan hänen vastaanotolleen, jos tulen heti yhdeksältä toimistoon. Eihän siinä muu sitten auttanut ja kiiruhdin kirjastoon, saamatta Kelalta mitään palvelua. Kirjastossa homma onneksi hoitui helposti ja kukaan ei ollut käyttänyt ainakaan korttiani.

Mies haki minut rundireissultani ja lähdimme käymään siskon luona. Illalla kun tulimme kotiin, niin näin, että kotipuhelimeen oli soitettu. Numero oli outo ja päätin kokeilla minne se menisi. Se meni kauppakeskukseen, jossa olin päivällä käynyt. Puhelimeen vastasi joku, joka ei tiennyt asiasta. Suljin puhelimen ja melkein heti soitti infosta nainen, joka kertoi rahapussini löytyneen siitä liikkeestä, jossa myytiin niitä koruja ja muuta tilpemähööriä. Rahaa ei pussissa ollut. Oli siellä ollut vain kymppi....kannattiko tuo vain muutaman euron tähden. Itse olisin saanut tuon varkauden takia juosta monessa paikassa tilaamassa uusia ja tärkeitä asiapapereita ja -kortteja. Olin äärimmäisen onnillinen, että rehellisiäkin ihmisiä on liikkeellä, kaikesta pahasta huolimatta.

Mietin pääni puhki, että missä vaiheessa varas on iskenyt, oliko se joku niistä nuorista naisista tai sitten eräs vanhempi nainen, joka tunkeili siinä hyllyjen välissä? Todennäköisesti joku oli napannut lompakkoni sillä aikaa, kun kurkotin erään lierihatun hintalappua. Molemmat käteni olivat olleet varattuina ja reppu oli olkapäällä, ehkä selkäpuolella näkymättömissä. On tainnut olla kouliutunut varas, kun niin näppärästi on osannut napata, aivan huomaamatta. Sitäkin ihmettelen, että kukaan ei ole sanonut laukkuni olevan auki, vaikka olen kävellyt Manskua pitkin aika matkaa Stokkalle.Vasta tämä ulkomaalaissyntyinen pariskunta siitä ystävällisesti minulle mainitsi ja säälivästi nainen katsoi minua ja pahoitteli tapahtunutta.  Kävin vielä kiittämässä liikkeessä, että olivat toimittaneet lompakkoni talteen. Se oli löytynyt liikkeen lattialta. Todennäköisesti raha oli nopeasti napattu ja lompakko heitetty lattialle sen jälkeen. Eipä tainnut varaskaan kovin ilahtua saaliistaan, kun ei sen enempää rahaa saanut.

Enpä olisi ikinä uskonut, että kaupungissa on noin röyhkeitä varkaita ja lisäksi se tuntui tosi pahalta, kun olin juuri tulossa kuulemasta sitä ikävää uutista pahanlaatuisen kasvaimen poistosta ja sen jonotusajan pitkittymisestä. Illalla kun sain lompakkoni takaisin, niin siinä oli kaikki korttini, joita kaipailin. Ainoa harmistus on nyt siinä, että en saa tililtäni rahaa kun ehdin kuollettaa tilin. Aamulla pitää soitelal taas poliisille ja pankkiin, sekä kelalle.


Nykyajan pussissahan ei välttämättä muuta ole, kuin pelkkiä kuitteja....ainakaan eläkeläisellä. Onneksi ehdin tuhlata myös ne vähäiset rahat, jota siellä oli ennen varkaan iskua.

Toivotaan, että pahakin saa palkkansa.
Hesarissa kerrottan, että taskuvarkaita liikkuu etupäässä raitiovaunuissa ja he vievät lompakot pääsaiassa taskuista. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana myös kaduilla, tungoksissa sekä liikekeskuksissa. Nyt kesä näyttää olevan taskuvarkaiden "kulta-aikaa". Pitäkää silmät ja korvat avoinna ja jos näyette jonkun avoimen kassin, niin huomauttakaa hänelle. Koskaan ei voi tietää, koska se omalle kohdalle sattuu.

Edit 1.7.2008 eli tämä kuva piti eilen laittaa, mutta väsyksissä unohdin sen liittää:



Varjoisenkin päivän jälkeen, aina jostain valon säde pilkahtaa. Tässä uskossa olin päivälläkin, että jossain on oltava joku hyvä haltija, joka tämänkin päiväni pelastaa ja niinhän se olikin. Meillä on niitä enkeleitä vierellämme, vaikka emme niitä aina jaksa nähdäkään.

Tänään kuulin suru-uutisen ja ajattelin kirjoittaa postaukseni bloigiystäväni  Kirstin muistoksi. Hänen bloginsa on yllättäen vaiennut.. Blogiystävälleni Titille haluan välittää myös lohdutukseni ja voimia huomiseen päivään eli keskiviikolle. Monissa muissakin blogeissa voi olla suru läsnä...myös  Palagalle osanottoni. Tässä kaikille teille, jotka lohtua ja voimaa kaipaatte:

Muuttolintu

Niin kuin muuttolintusen tie
kotoa kauas matka vie.
Jää turvaksi Herrani, rakkaiden luo,
haltuhus kaikkeni uskoa saan.
Käy kanssani, mulle sä siunaus suo,
auttaos määräni saavuttamaan!

Tänään  toivon teille kaikille läheisille ja ystäville voimia surunne hetkellä!

Ystävättäreni lyhyeksi jäänyt avioliitto katkesi ikävällä tavalla....syöpä vei miehen aivan liian varhain. Tänään tein aamulla hänelle suruvalittelukortin ja laitoin sen illalla postiin. Tosin hauajaiset ovat huomenna, mutta en ehtinyt tutustumaan tähän hänen mieheensä, joten laitan hänelle kortin ja ei kai haittaa, jos se menee perille vasta hautajaisten jälkeen. Otan sydämestäni osaa, hänen menetykseensä.

Et ole sittenkään yksin

Istuin vielä iltamyöhään tietokoneen äärellä, kunnes kännykkään tuli viesti. Havahduin, sillä viesti tuli kaukaa ystävältä, jonka mies oli hyvin vakavasti sairas. Sydän pamppaillen avasin viestin ja kyyneleet sumensivat silmäni, sillä luin vististä, että hänen miehensä nukkui pois tänään, vaikean sairauden uuvuttamana.
Tuntui vain niin pahalta, sillä ystävätär oli vihitty vasta runsaat kuukausi sitten, miehensä kanssa.
Laitoin viestin hänelle, että soita jos haluat. Hän soitti äsken ja juttelimme tovin puhelimessa tapahtuneesta.

En ole koskaan tavannut miestä, mutta suru tuntui niin sanoin koskettavalta. Elämä vaan on joskus niin epäreilua. Syvä osanottoni ystävälleni sekä hänen läheisilleen.

Sytytä tänne virtuaalikynttilä Jokelan koulussa surmansa saaneiden muistoksi.
Kynttilän voi sytyttää myös täällä.

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy."



Syvä osanottoni suruunne, jotka olette menettäneet tänään ikävällä tavalla läheisenne Jokelan koulun ampumatapahtumassa. Voimia tulevaan!

"Niin kuin muuttolintusen tie,
taivasta kohti matka vie.
Kuin unelma kiitävi elämä pois,
kirkkaus rantahan kodista maan."

Laitathan tämän viestin mahdollisimman monelle tiedoksi:

Huomenna illalla sytytämme muistokynttilän Jokelan kouluammuskelun uhreille, keittiön ikkunalle klo 18:00. Olethan sinäkin mukana muistamassa nuoria koululaisia ja opettajaa, jotka vielä keskiviikkoaamuna uskoivat elämään ja tulevaisuuteen.

Huomenna vietetään Pyhäinpäivää eli entiseltä nimeltään Pyhäinmiesten päivää. Itse menen huomanna hautausmaalle viemään isän, mummon ja vaarin sekä setien ja serkun haudoille kynttilät. Wikibedia kertoo tarkemmin pyhäinpäivän vieton merkityksestä.



Itselleni tuli mieleeni virsi, jossa lauletaan "Rauhan saivat pyhät Herran, jotka kerran, taistelivat päällä maan. Kun me heitä muistelemme, kaipailemme sinne taivaan kunniaan."
Päivällä herkistyin kuuntelemaan tätä edesmenneen taiteilija Kirkan kappaletta "Kyyneleet".
Sen voi kuunnella You Tubesta.

Huomenna ehkä joku tulee kolkuttelemaan ovelle ja kyselemään, että karkki vai kepponen. Keppospäivää eli Halloweenia vietään wikipedian mukaan lokakuun viimeisenä päivänä. Minun ajattelutyyliini se ei oikein sovellu. Itse kunnioitan enemmän näitä poisnukkuneita. Karkit ja kepposet saavat minun puolestani olla ja keskityn lähinnä Pyhäinpäivän viettoon.

Oikein hyvää ja rauhallista Pyhäinpäivää kaikille ja rauha läheisten muistolle!

Kuten edellä jo kerroinkin, niin viikonvaihteessa olin koulutuspäivillä. No, ei siinä mitään, mutta tänään taas sattui eteeni sellainen "lentävä matto" episodi. Tilaisuudessa olin viemässä jotain roskaa keittiön roskikseen, kun toimiston keittiön matto oli jäänyt kuprulle ja jalka sattui menemään kuprun alle ja niin tuli taa ennalta odottamatta sellainen ilmalento. Voiko tämä olla enää totta? Muutama viikko sitten lensin lahjakkaasti Kolilla kalliolla. Tosin silloinkin oli onni matkassa, jolloin olisi voinut tapahtua paljon pahemmin. Suojelusenkeli taisi silloinkin kulkea vierelläni.
Pari viikkoa sitten kompastui mökillä vanhaan kantoon, kun puiden kaatoa kuvailin. Kanto oli jäänyt kasvaneen heinän suojaan piiloon, enkä sitä huomannut. Sillon kirpaisi jo ennestään auki olevaan polveen, mutta suuremmilta vammoilta silloinkin selvisin. Viime viikonloppuna en onneksi toikkaroinut, mutta tänään sitten taas aivan ennalta arvaamatta taasen.
Lento kävi niin vikkelään, että ykskaks huomsin makaavani lattialla mahalleen, jolloin leukani kolahti suoraan voimalla lattiaan. Siinä kiroilin tovin ja pääsin ylös avustuksella. Totesin, että leukaan tulee mojova mustelma. Käsivarressa oli ihorikkoa ja pientä ruhjetta, kuten jo kahteen kertaan loukkaamassani polvessa. Onneksi taaskaan ei mennyt luita poikki. Käsivarsi on tänään juilinut, mutta vaikea sanoa, että tuliko se kaatumisesta vai viime yönä epämukavasti nukuttua vieraassa sängyssä ja vääränlaisella tyynyllä.

Ennen kotiin lähtöä soittelin miehelle ja kyselin kyytiä. Hän kehoitti tulemaan bussilla. Puhelun aikana hän varoitteli, että edellisenä iltana oli sattunut "kummia". Selvisi, että hänkin oli ottanut "lipat" ja kaatunut portaittemme edessä astuessaan ns. tyhjän päälle. Ei voi olla totta....kumpikin on kompastellut tahoillaan. Tosin hänelle oli tullut iso ruhje poskeen ja silmäkulmaan. Lisäksi silmälasit olivat kärisineet kaatumisesta. Harmillista, sillä hän ei suinkaan käytä niitä laseja päivittäin, mutta just silloin ne olivat silmillä. Kaatumisen seurauksena moniteholinsseistä toiseen tuli armottomia hiekasta aiheutuvia naarmuja ja sanka kärisi maalivaurioita. Tiedä onkohan mitään toivoa saada esim. kotivakuutuksesta korvausta vai pitääkö kärisiä nahoissaan. Eihän sille mitään mahda, kuten ei minun kamerallenikaan, joka kärsi kaatumisestani Kolilla. Jotenkin kyllä pisti tämä episodi hieman hymyilyttämään. Ollaan oltu naimisissa jo yli kolmekymentä vuotta ja ehkä tässäkin tapauksessa taisi olla jotain telepaattista mukana. Tosin ei ehkä kaikkein parhaimmassa muodossa.
Toivottavasti ei nyt naapurit luule, että täällä on käyty vallan käsirysyä, kun emäntä on ollut "matkoilla".  Tosin toivon nyt, että se halkkarin matto siellä toimstolla saa kyytiä johonkin suuntaan. Pitkään jo olen pelännyt, että joku siinä loukkaa itsensä.

Viikolla tuli poikettua paikallisella kirppiksellä ja automme veimme "puluparkkiin". Hyvin tyypillistä, että pulut majailevat siellä parkkihallissa, parkkihallin seinissä olevat aukot on kutakuinkin verkotettu. Tosin pääseehän linnut sisään sieltä mistä autotkin.



Parkkimaksukin näyttää olevan maksettu, joten mikäs siinä on lämpimän konepellin päällä siinä siivellä levätä. Konepellillekin sopii sitten ruikauttaa hieman ylimääräistä.



Tällaisia lehtokotiloita on näillä main ihan pilvin pimein. Niitä tapaa kävelyteiden varsilla ja puron varrella sekä parkkipaikalla ja päiväkodin pihapiirin tuntumassa. Mikä ihmeellistä, niin ne suorastaan viihtyvät nokkosten lehdillä. Aamusella kun lähdin kaupunkiin, niin kosteasta maasta ne olivat kiivenneet nokkosten lehdille ja roikkuivat niissä.



Eilen tutkailin tätä etanaa: "Etana, etana näytä sarves...onko huomenna poutaa"...Niin se etana näytti sarvensa ja poutaa on kyllä tänään ollut.



Pitkästä aikaa eilen ajattelimme mennä naapurilähiön k-markettiin. Kappas vaan, ei siinä mitään kauppaa enää ollut, ei ollut valokuvaamoa, ei ollut rautakauppaa, ei ollut kirppiksiä eikä ollut ravintolaakaan. Ainoat kaupat jotka olivat, niin eläintarvikeliike ja jonkun vanhantavaran myymälän varasto. Kaikki muut myymälät olivat sulkeneet ovensa. Pitkään on keskusteltu tämän Ostarin purkamisesta ja nyt se näyttää olevan totista totta. Ovissa oli jo visiot rakennettavasta asuinrakennuksesta. Tämä lähiö on pikkuhiljaa jäämässä vaille niitä vähäisiäkin palveluja. Täällä olemme viettäneet avioliittovuosistamme lähes puolet. Jäljellä on Alepa ja Siwa sekä kioski ja kukkakauppa ja muutama ravintola sekä apteekki. Toivottavasti edes se pankkiautomaatti on siirretty jonnekin, kun yksi poistettiin aiemmin ja toinen jäi ostarin kupeeseen ja nyt siinä paikassa oli vain peltiläpyskä. Terveyskeskus on lopettanut ja palvelut siirretty toiseen lähiöön. Taloja tulee näköjään lisää, mutta palvelut saa väistyä tieltä. Iso vanhusten asuintalokin tyhjennettiin ja vanhukset saivat lähteä muualle...kuka mihinkin. Siihen huonokuntoiseen taloon suunnitellaan jotain aivan muuta. "Ei aina oikein jaksa ymmärtää..."



Tänään oli vapaaehtoisjärjestömme kokous vertaistukitoiminnan kehittämisestä. Hyvin kaupunkiin pääsin, eikä tullut mieleenikään iltapäivällä kotiin lähtiessä, että kaupungissa voi olla erityistä tungosta. Maskulla oli tuhatmäärin varmaan Citymartoniin osallistujia. Autoletka seisoi ja siinä saatoimme vain bussin ikkunasta jonon hänniltä tarkkailla maratonin etenemistä. Juoksijoita näytti olevan ihan Töölönlahden laitamille asti. Parikymmentäminuuttia odottelimme siinä letkassa ja yritin ottaa bussissa muutaman kuvan, vaikka näkyvyys ei ollut kovin  hyvä keskikäytävän jälkeen ja kun bussin edessä oli monta autoa. Loppuihan se letka ja matka jatkui.



Kadunlaitama näytti kyllä aika hurjalta tämän maratonin jälkeen. Muovisia juomapikareita oli satamäärin pitkin katua ja niille varatut muoviset jäteastiat kumollaan maassa. Tosin heti oli puhtaanapitomiehet hommissaan, jotta stadi saataisiin jälleen fiiniin kuntoon.
Ilta meni saunoessa ja kortteja tehdessä. Huomenna on meinaan pikku-ukon ristiäiset ja mummilla ja ukilla siten juhlat tiedossa.



Saahan nähdä miten äitini kanssa käy eli pääseeköhän muori ollenkaan lähtemään lapsenlapsenlapsen ristiäisiin. Muori kaatui pihamaallaan pyykkituvan tuntumassa luiskassa ja tippui pyykkikorin päälle katutasolle luiskan päältä. Hui, kauhistus sen tään, sillä äiti on vajaa 8-kymppinen ja hieman vaarallista sen ikäiselle teloa tuolla lailla itseään. Naapureiden painostuksesta meni sitten näyttämään silmäänsä terkkariin ja siellä kuvattiin ja annettiin kotihoito-ohjeet. Tosin silmä oli yöllä muurautunut aivan kiinni. Käväisin eilen muoria katsomassa ja käytiin kaupassakin yhdessä. Pyysin äitiä hautomaan silmää pakastepussilla pyyheliinan läpi. Turvotus oli jo illemmalla laskenut näin, että silmää näkyi jo jonkin verran. Tänään kuitenkin toinen silmä on muurautunut umpeen ja nyt mammalla on molemmat silmät mustana. Aika hurjan näköinen ...ei ainakaan simissä mitään vammaa näkynyt, mutta toivottasti äiti paranee pian. On hieman vaikeaa vanhan ihmisen puuhastella heikkonäköisenä, kun toisella silmällä näki eilen ja ehkä tänään ei senkään vertaa.Olisihan se vielä ollut mukavaakin, että neljännen polven edustaja olisi ollut ristiäisissä mukana.

Edit-täti lisää vielä, että viimeinen arvonnan voittajakin on ilmoittautunut ja ensiviikolla lähtee loppuviikkoon mennessä paketit postiin voittajille.

Minulle taas kävi hyvä mäihä Ixun arvonnassa. Ylläriä pukkaa...kiva ja näin taas hyvä kiertää. :) KIITOS, Ixu!

Tänään olisi isäni täyttänyt 80-vuotta, jos hän vielä eläisi. Siitä on jo kymmenen vuotta aikaa, kun isä vietti 7-kymppisiä ja saman vuoden syksyllä menehtyi sydänsairauteen.
Monesti muistot palaavat mieleen, vaikkakin suru on jo hellittänyt. Olin itsekin vielä tuona aikana aika huonokuntoinen ennen isän kuolemaa. Isä jaksoi omasta tilastaan huolimatta käydä sairaalassa minua tapaamassa ja olla huolissaan lapsistaan.
Äiti ja sisko lähtivät viime viikolla etelään ja äiti sitten muistuttamaan, että ethän unohda viedä isän haudalle kukkaa. Pieni orvokkikin riittäisi, kun vaan muitaisimme. Toki muistin tänään. Otin kynttilän mukaani ja kävin kukkakaupassa ostamassa siskon kanssa yhteisen hortensian. Veimme sen yhdessä mieheni ja vanhemman siskoni kanssa isän haudalle. Tänään siis olisimme voineet juhlia isän syntymäpäivää, mutta niitä emme ikinä päässeet juhlistamaan. Tämä on sitten isän juhlapäivä muistoissamme, että saimme pitää hänet määräajan luonamme.


Sinisen hortensian myötä muistamme isää syntymäpäivänään. Hautausmaalla hyppi iso rusakko. Toivotaan, että sen lempiruokiin ei kuulu hortensiat.