Lauantaina oli tärkeä päivä. Potilasyhdistyksemme täytti 40 vuotta. Alkujaan se on aloittanut keinomunuaispotilaiden järjestönä ja sittemmin siihen on liittynyt myös elinsiirron saaneet. Merkittävää oli ainakin minun kannaltani, kun me maksansiirron saaneet pääsimme mukaan jäsennyyteen v.1992. Itse olen toiminut näinä vuosina aktiivisesti mukana toiminnassa. Merkittävin parannus oli pari vuotta sitten, kun saimme myös maksapotilaat mukaan jäsenyyteen. Uudenmaaan Munuais- ja Siirtopotilaiden yhsistys ry- UUMUsta tuli virallisesti viikolla Uudenmaan Munuais- ja maksayhdistys UUMU ry.



Tuli pientä vipinää aamusella, kun piti saada itsensä sen verran näyttävän näköiseksi, jotta kehtaisi mennä noutamaan Liiton myöntämän toiseksi suurimman huomionosoituksen. Minulle oli ilmoitettu, että liitto on myöntänyt numeroidun viirin ja toivottu, että pääsisin noutamaan sen tilaisuudessa.
Oli siinä ihmettelemistä, että mitä sitä päälleen voisi laittaa, kun juhlat alkoivat jo kello 15 ja päättyisivät vasta kello 24 yöllä. Iltapukuakaan ei voisi laittaa, mutta ei minulla kyllä tosiaan olisi ollutkaan mitään erikoista iltapukua. Levittelin tuolille kymmenittäin hepeneitä ja niistä sitten pitäisi osata valita ne oikeat. Toki ajattelin, että täysin mustaa ei minulla taida olla tai ainakaan en halua laittaa. Halusin jotain vaaleanpunaista, sillä silloin tunsin olevani minä itse. Kokeilin yhtä sun toista ja mannekeerasin miehelleni, joka sitten antoi omat arvionsa miesnäkökulmasta. Tosin piti kyllä hieman olla itsekritiikkiäkin, sillä miesten kaikkiin puheisiin ei kannata ihan täydellisesti luottaa.
Lopuksi päädyin laittamaan ylleni mustan halkiollisen pikkuhameen sekä rosan juhlapaidan, jossa oli liehuke ja ruusu rinnuksilla. Valitsin asuuni sitten Maijun tekemät vaalenpunaiset kristallikorvikset ja korulippaasta löysin vaaleanpunaisen kaulakorun, joka sopi väreihin. Kiireessäni sitten unohdin kaivaa esiin aiemmin saamani hopeisen ja kultaisen ansiomerkin. Harmitti sitten perillä niin vietävästi. Niitä kun harvoin voi käyttää, niin ei muista sitten kun pitäisi.
Nakkasin niskaani uuden mokkatakkini ja ne iänikuiset Gaborin mustat avokkaat, jotka ovat kouliutuneet jalkoihin varmaan kahdenkymmenen vuoden aikana, niin ettei ne paina eikä hierrä mistään. Ne tuntuu aina mukavimmalta jaloissa. Ikävää lähteä kengillä, jotka vaivaavat juhlissa.

Perillä olikin juhlavasti puheenjohtaja ja sihteeri kättelemässä vieraita ja juhlakansalle tarjottiin kuohuviiniä tervetulotoivotukseksi. Siinä sitten katselin tulevia juhlavieraita, joiden joukossa oli paljon tuttuja, mutta osa myös tuntemattomiakin. Vieraita oli saapunut myös muista potilasyhdistyksistä tuomaan tervehdyksensä ja oli myös huomioitua hoitohenkilökuntaakin mukana.
Siinä katsellessani saapuvaa yleisöä, niin katseeni suuntautui erääseen naiseen ja tyttöön. Sanoin miehelleni, että tuon naisen tiedän. Hän asuu naapuritalossamme. Olen nähnyt hänet pesutuvassa. En tuntenut muuten, enkä ikinä edes kymmenen vuoden aikana keskustellut hänen kanssaan. Väliajalla tauolla sitten hihkaisin hänelle ja kysyin, että asuuko hän naapuritalossamme. Näin sitten totesimme olevamme naapureita. Loppujen lopuksi vietimme heidän kanssaan sitten loppuillan. Maailma on niin avara, mutta kuitenkin niin pieni.
Virallisen ohjelman aloitti puheenjohtaja kertomalla hieman yhdistyksen historiasta. Sitten näimme huikean kilpatanssiesityksen. Oli silminpistävän kaunista katseltavaa ja ihanaa väriloistoa. Tosin tanssiesityksen jälkeen oli isä Mitron juhlapuheen vuoro. Taisipa isä Mitroa ottaa hieman rinnuksista, kun katseli tuota tanssiesitystä. Oli tosi hienoa kuunnella ortodoksi-isän mietteitä maailman menosta ja hienoja ajatuksia. Harmittelin, ettei ollut kynää ja paperia, jotta olisi voinut kirjoittaa ylös niitä viisaita ajatuksia. Eihän niitä sitten jälkikäteen kyllä enää muista. Muistan kuitenkin hänen sanoneen, että ei voi tulla vahvaksi, oltuaan ensin heikko. Näin se kyllä varmaan onkin.



Oli hieman vaikea saada hyviä kuvia kymmenien metrien päästä pimeähkössä salissa, jossa esiintymislavalla oli vain valoa ja piti zoomata kameran linssillä kuvaa lähemmäksi. No kuvia kuitenkin, vaikkakaan ei niin kaikki hyvälaatuisia.

Isä Mitron juhlapuheen jälkeen seurasi ansiomerkkien sekä huomionosoitusten  jako. Liitto oli myöntänyt ansiomerkkejä pronssisia, hopeisia ja kultaisia. Lisäksi jaettiin 6 numeroitua viiriä ja 4 numeroimatonta viiriä. Nämä ovat toiseksi suurin liiton myöntämä huomionosoitus. Yhdistys jakoi vielä alkutaipaleen järjestötoiminnassa mukana olleille muutamalle henkilölle muistoksi ja kiitokseksi Oiva Toikan "pikku allit".

    

Tuntui tosi juhlavalta saada numeroitu viiri sekä punainen kaunis ruusu. Juhlajuontaja mainitsi selostaessaan missä olin ansioitunut vuosien mittaan järjestötoiminnassa. (huom! Uusi look, jonka kävin otattamassa kampaajallani edellisenä päivänä).
Meitä oli yli 20, jotka saivat tässä juhlassa huomionosoituksen. Onhan se ilo, että vapaaehtoistyöntekijöitä joskus jotenkin huomioidaankin. Välillä kun tuntuu siltä, että ketään ei huomaa, kun enemmän huomataan kritisoitavaa kuin kiitettävää.
Väliaika koitti kahvitarjoiluineen. Tosin siinä oli pienoinen kiire juoda leivoskahvit, käydä alakerrassa tavanomaisilla tarpeilla sekä halata niitä ihmisiä, jotka olivat jääneet huomoimatta aiemmin.

Kahvituksen jälkeen olikin illan kohokohta eli Sanna Pietiäisen juhlakonsertti. Sanna oli hurmaava lavalla ja ääni oli mahtavan kaunis. Oli ilo kuunnella hienoja kappalevalintoja, joista osan hän lauloi ranskaksi. Vähän aikaa pitikin miettiä, että "mikäs kappale tuo onkaan", kun kuuntelin Liljankukkaa ranskaksi. Aivan loppuhuipentumana hän esitti suuren yleisön pyynnöstä kappaleen "Rakastan sinua elämä". Se taitaa olla meille kuoleman junassa matkustaneille tunnetta lataava kappale. Itse kukin salaa pyyhki kyyneleitä silmäkulmastaan, kun kappale kosketti niin sanoin, kuin myös tulkinnallisestikin sielujamme.



Kiitos Sannalle, kun tuli konsertoimaan juhlaamme.

Konsertin jälkeen olikin aika siirtyä illallispöydän ääreen. Oli kiirus löytää itselleen paikat ja ei jäänyt paljon varaa valkata pöytäseuraa. Tosin ehdimme nähdä nämä "uudet naapurimme" ja lyöttäydyimme heidän seuraansa, kun rouva vinkkasi meitä heidän luokseen. Näin saimme uusia tuttavuuksiakin reissulla.



Ilallisen kruunasi ihana jälkiruoka. Tässä teillekin hieman silmän iloa siitä.



Meikäläisten juhlissa näkyy aina paljon vesilaseja, sillä nestettä pitää saada runsaasti.



Tässä tämä onnellinen pariskunta juhlatunnelmissa. Tosin tanssilattialla kului myös suuri osa illasta. Tanssimme Trio 21K:n tahdittamana. Illan päätti pari kaunista hidata valssia, jotka ovat mun lemppareitani. Tuli siis tanssittua ilta tähtien kanssa. Nämä arjen sankarit ovat isä Mitron sanojen mukaan, niitä tähtiä, joiden kanssa tanssitaan elämässä.



Pitää vielä esitellä teille tämä huomionosoitus eli numeroitu viiri sekä hieman jo nuokahtanut ruusuni.

Kaikki kiva päättyy aikanaan ja oli tullut halattua tämän illan aikana oikein satamäärin. Viimeisten saatossa suuntasimme kulkumme parkkipaikalle ja autolla kotiin. Oli ollut pitkä päivä. Juhlat kestivät 9 tuntia eli enemmän kuin normaali työpäivä yleensä kestää. Tällaisena juhlapäivänä sitä jaksaa, eikä väsymys paina mietä. Ihanaa oli tavata sellaisia potilastuttuja, joista ei ollut vuosiin kuulunut yhtään mitään.



Illan päätteeksi näky näytti tältä. Tosin sumea kuva ei varmaankaan johdu alkoholista, vaan kamerasta ja pimeästä illasta. Valoja kun en onnistu kuvaamaan iltahämärässä. Kuva on kuitenkin Finlandiatalon takaosasta.



Finladia talossa juhlapöydissä oli tällaiset kukkalaitteet. Yhdistys piti arvonnat kukkalaitteista pöytien kesken. Meidän pöydässämme oli  kaksi laitetta ja kaksi perhettä jäljellä enää siinä vaiheessa, joten meille jäi sovinnolla tämä kaunis kukkalaite, joka löysi paikkansa keittiön pitkällä pöydällä.

Vielä seuraavan vuorokauden puolella oli pakko käydä tietokoneella kuikuilemassa ja jättämässä muutama kommentti, ennen kuin uni tuli silmiin. Oli ollut tosi ratkiriemukas päivä.